keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Antto Terras: Stockmann Yard


Stockmann Yard kertoo Helsingin Stockan omasta vartiokaartista ja mitä uskomattomimmista ja mehevimmistä jutuista, joita etsivät ovat selvittäneet. Rivikansalainen lukee kirjaa huuli pyöreänä: kaikkea sitä tässä maailmassa sattuu, josta ei mitään tietoa ole. Onneksi.

Antto Terras on työskennellyt Stockmannin myymäläetsivänä jo 18 vuotta ja osaa kertoa hauskan jutun. Karmeakin tapahtuma muuttuu hauskaksi, kun kertoja osaa asiansa. Välillä kirjaa lukee naurunkyyneleet silmissä, ja vielä paremmaksi muuttuu, jos lukee ääneen toiselle. Terras on virolaissyntyinen, opiskellut teatterialaa ja toiminut stand-up-koomikkonakin. Sana on hallussa ja juttu kulkee.

Terras ei säästele itseään, ei työkavereita eikä Stockan pomokerrosta. Jokainen saa osansa muisteloista, eikä varmaan ihan päänsilitys ole osalla kirjaan päätyneistä tullut mieleen tarinoita lukiessa. Terras on rohkea mies. Ja taustalla loistaa kuitenkin suuri ylpeys omasta työpaikasta ja Stockmannin osaavasta etsiväporukasta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Karin Alvtegen on arvostettu, useita palkintoja saanut ruotsalainen jännityskirjailija. En muista lukeneeni hänen jännäreitään, mutta tämä Todennäköinen tarina kyllä imaisi mukaansa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Norrlantiin, jossa Helena asuu lapsuutensa kesämaisemissa murrosikäisen tyttärensä kanssa. Hän yrittää selvitä avioerostaan ja saada samalla ex-miehensä kanssa perustamaansa hotellia pyöritettyä käytännössä yksin. Anders majoittuu sattumalta Helenan hotelliin ja tämä kuvio on luullakseni se todennäköinen tarina: Helena ja Anders kulkevat toisiaan kohti.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään pliisu, romanttinen tarina. Molemmilla päähenkilöillä on ollut vaikea lapsuus: Helena on joutunut pärjäämään alkoholistiäidin kanssa, Andersin äiti taas on sairastanut ja kuollut Andersin ollessa lapsi. Kirjailija kertoo heidän lapsuudestaaan ja siitä, miten he ovat selvinneet aikuisikään. Kun elämä on vakiintunut tuttuihin uomiin, ei ole ollut tarvetta miettiä enää omaa käyttäytymistään syvällisemmin. Kun Helenan avioliitto loppuu, hänen elämältään putoaa pohja ja hän huomaa toimineensa vanhojen, turvallisuushakuisten käyttäytymismallien mukaan varmistaakseen läheisten hyväksynnän. Anders taas on kyllästynyt liian helppoon elämäänsä ja antaa hetken mielijohteesta sattuman päättää, jatkuuko elämä vai ei.

Varmaankin jännityskirjailijataustan ansiosta Alvtegen vie tarinaa vetävästi ja kiinnostavasti eteenpäin. Henkilöihin, heidän taustoihinsa, tapaansa ajatella ja selviytyä elämässä tutustutaan syvällisesti. Henkilöiden sisäistä maailmaa kuvataan paljon myös keskustelujen ja muisteluiden kautta. Löysin kirjan etuliepeestä vielä tiedon, että Astrid Lindgren on Karin Alvtegenin isotäti.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Markku Pääskynen: Sielut

Eräänä toukokuisena aamuna Maija lähtee kouluun ja häviää matkalla. Maijan äiti ja isä hätääntyvät ja ryhtyvät etsimään tyttöä. Tapahtuma-aikaan 1980-luvulla toisen piti päivystää kotona ja odotella puhelinsoittoa ja toisaalla piti etsiä puhelinkoppi, josta soittaa väliaikatietoja.

Kirjassa seurataan yhden päivän tapahtumia aamusta iltaan monen Maijan elämään liittyvä henkilön kautta. Erityisen hellyttäviä ovat kaverukset ja Maijan ystävät Taito ja Ilari, jotka puuhaavat omia salaperäisiä poikien juttujaan ja vähän seikkailevatkin päivän mittaan. Mukaan on mahtunut kaikenlaista tallaajaa, joita kyläyhteisössä elelee, ja jotka kaikki tuntevat.

Pääskynen kuljettaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista eteenpäin ja pysähtelee heidän ajatuksiinsa, välillä runolliseksikin heittäytyen. Kieli on kaunista ja Pääskynen suhtautuu henkilöihinsä lämpimästi. Kirja ei ole millään tavalla masentava tai ahdistava, vaikka Maija onkin kadonnut. Oikeastaan ainoan synkän vireen kirjaan tuo jossain Mikkeliä kohti ajava pankkiryöstäjän dynamiiteilla lastattu auto, jossa on kolme panttivankia kyydissä. Maijan löytymiseen uskotaan ja luotetaan ja niinhän Maija löytyykin lopulta, Taiton ja Ilarin ansiosta, hyvissä voimissa ja mukavan päivän viettäneenä.

Kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana, kuten myös Pääskysen vuonna 2006 ilmestynyt Vihan päivä.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Petri Tamminen: Meriromaani


Petri Tamminen kertoo merikapteeni Vilhelm Huurnan elämäntarinan. Siihen riittää 141 sivua. Tänä päivänä muotia olevien paksujen romaanijärkäleiden vastapainona oli virkistävää lukea tarina, jossa kerrottiin Huurnan elämästä olennaiset asiat. Välillä jopa tuntui, että viipyiltiin Askaisten isäntien kammareissa.

Merikapteeni Huurna eli aikana, jolloin höyrylaivat syrjäyttivät puurakenteiset laivat.  Huurnalta meni uransa aikana maailman merillä alta useita laivoja. Nuorena hän kuvitteli, että ”elämä odottaisi vasta Pohjanmeren takana”.  Vanhetessaan hän ymmärsi, että merikapteenin töitä voi tehdä Itämerelläkin, jossa on tasaisemmat tuulet. Laivatkin pysyivät siellä paremmin pinnalla.

Huurna yritti kovasti perustaa perhettä ja löysikin vaimon, mutta epäonni koetteli myös perhettä.  Huurnan vanhetessa elämänpiiri supistui omaan kylään ja omaan pihapiiriin. Mutta sielläkin ”tapahtui vaikka mitä, yhtenä päivänä heinät kaatuivat tuonnepäin ja toisena tänne”.

Tammisen kieli on niukkaa, mutta lämpimän humoristista ja epäonnista päähenkilöä ymmärtävää.  Huurna käy epäonnistumisiaan läpi, mutta löytää aina jonkin myönteisen näkökulman asioihin – oli se sitten vaikkapa vain hyvät saappaat, joilla kävellä jäätietä pitkin.

Tämä pieni helmi pääsi Hesarin vuoden 2015 parhaiden kirjojen listalle.

torstai 10. joulukuuta 2015

Kaari Utrio: Seuraneiti


Vuonna 2013 ilmestynyt Seuraneiti kertoo mamselli Linda Melinin seikkailuista Helsingin seurapiireissä vuonna 1830. Linda on kuvankaunis ja köyhä papintytär Iidensalmelta, jonka kohtalo muuttuu Kajaanin kaupungissa. Linda kohtaa tukkukauppias Claes Carlesonin, joka ottaa tehtäväkseen saattaa kaukainen serkkunsa Helsingin humuun. Matkalla pelastetaan myrskystä ylhäinen Victor Waldau, ja alkaa kilpailu suloisen Lindan suosiosta.

Utriomaiseen tapaan kaunis Linda joutuu melkoiseen pyöritykseen Helsingissä, ja skandaaleitakin sattuu. Ei ihme, että naiset saavat välillä vapööreitä. Lopulta Lindankin on tehtävä omat ratkaisunsa.

Utrio kutoo tarinan taattuun laatuun, ja sivussa lukija saa paljon tietoa 1800-luvun Suomesta, historiasta ja yhteiskunnan rakenteista. Äärimmäisen tarkka arvojärjestys kanslereineen, todellisine salaneuvoksineen ja kollegisihteereineen selostetaan vielä kirjan lopussa. Nokkimisjärjestys oli todella tarkka ja pyhä vielä 200 vuotta sitten. Tykkäsin, ja varmasti uppoaa historiasta kiinnostuneelle.



perjantai 27. marraskuuta 2015

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

10-vuotias Sasha-poika asuu isovanhempiensa luona Moskovassa. Sashan isoäiti on kaapannut pojan äidiltään, jonka ei katso pystyvän huolehtimaan lapsestaan. Isoäidillä ei ole tyttärestään kovin hyvää käsitystä, mutta eipä hänellä ole hyvää käsitystä oikein mistään eikä kenestäkään - ellei sitten jatkuvasti sairastavaa Sashaa hoitavat lääkärit ja terapeutit ole hänen arvoasteikollaan ylimpänä? Isoisä käy jatkuvasti kalassa kaverinsa kanssa ja reissaa ympäri maailmaa esiintymässä tyhjille katsomoille vain sen takia, ettei hänen tarvitsisi olla kotona isoäidin haukuttavana.

Sasha kertoo pääasiassa itse tarinaansa. Hän kaipaa jatkuvasti äidin luokse, mutta on sopeutunut elämään myös mummonsa kanssa. Kaipuusta ei voi puhua ääneen, koska se saa isoäidin hermostumaan. Isoäiti hoitaa Sashaa hellän kiihkeästi aina kun poika on sairaana. Muutoin poika, kuten ei myöskään isoisä, ole mistään kotoisin. Isoäidin repliikit, kielenkäyttö ja Sashan kohtelu ylipäätään ovat karmaisevaa luettavaa! En ymmärrä, miten joku voi olla niin raivoa täynnä koko ajan. Ilmeisesti isoäidin taustalla on jonkunlaisia mielenterveydellisiä ongelmia.

Vaikka elämä yhdessä on kovin vaikeaa, kukaan ei osaa oikein lähteä poiskaan. Lopulta Sashan äiti sieppaa poikansa takaisin ja niiltä osin kirja päättyy hyvin. Kirjan tarinalla saattaa olla myös omaelämäkerrallista taustaa? Kirja on Venäjällä saanut useita kirjallisuuspalkintoja.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Jaakko Yli-Juonikas: Kyyhkysinetti


Tämä oli minulle ensimmäinen Jaakko Yli-Juonikkaan kirja, ja tykästyin heti. Kieli on omalaatuista ja kaunista, tarinalle syntyy aivan ainutlaatuinen ilmapiiri.

Yli-Juonikas kutoo taidokkaasti pienen Rauha Raution elämänkudelman lapsuudesta aikuisuuteen. Rauha on kitukasvuinen huutolaistyttö, jota elämä heittelee perheestä toiseen, ja joka kärsii sekä vilua että nälkää. Rauha on kuitenkin selviytyjä.

Juoni kulkee kauniisti, vaikkakin vaatii lukijalta keskittymistä asiaan. Yksi kohta silti tökkäsi minulle pahasti: eräs sivuhenkilö, nuori tyttö raiskataan kirjassa, ja tyttöpä vain nauraa helpottuneena, kun raiskaajat poistuvat. Siinä meni Yli-Juonikkaan uskottavuus. Samoin kirjan loppu ei toiminut minulle, liian korkeissa sfääreissä liideltiin. Lukija putosi kyydistä. Näistä paheista huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Simon Lelic: Katkeamispiste

Simon Lelicin jännitysromaaneihin kuuluva teos ei ole perinteinen dekkari, jos dekkari ollenkaan. Katkeamispistettä voisi kuvata psykologiseksi tai sosiologiseksi rikosromaaniksi.

Lontoolainen rikoskomisario Lucia May selvittää koulusurmaa, jonka tekijä on koulun historianopettaja. Miten ampumavälikohtaukseen liittyy muutama päivä aiemmin tapahtunut pahoinpitely, jossa yksi koulun oppilaista on uhrina ja tekijöinä todennäköisesti ryhmä muita nuoria?

Romaani kuvaa miten Lucia May selvittää tapauksen käänteitä, mutta erityistä on se, miten kirjan eri luvuissa kuullaan silminnäkijöiden ja muiden asiaan liittyvien henkilöiden kuvauksia tapahtumista ja ihmisistä.

Kuvaukset ovat omaäänisiä ja vaihtelevia, kokonaisuus hajanainen kuten tosielämäkin. Sen lisäksi, että kirjan rakenne ei ole helpoimmasta päästä, aihe on itsessäänkin raskas.

Katkeamispiste kertoo aikamme ihmisistä ja ilmiöistä: fyysisestä ja henkisestä väkivallasta ja vallankäytöstä, jota ilmenee erilaisissa ihmisryhmissä (ei siis ainoastaan kouluissa!). Se kertoo todellisista ja tärkeistä asioista.

Katkeamispisteen lukeminen meni minulla ajoittain kahlaamiseksi ja toivoin, että kirja loppuisi jo. Mutta joka tapauksessa luin sen loppuun asti - tarina piti kyllä otteessaan ja aihe jäi mieleen vahvasti.

torstai 5. marraskuuta 2015

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani



Jaahas, tässäpä kirja, josta ei todellakaan tiedä mitä sanoisi. Kirja on tavallaan hyvin kirjoitettu ja paikoin sujuvakin, mutta tarina on aivan auttamatonta kökköä. Niin järjetöntä ja epäuskottavaa, että kuitenkin on pakko lukea ja katsoa, onko kirjailija tosissaan vai ei. Ja lopulta kuitenkin jää epävarmaksi.

Audrey, rakkaani kertoo Tuorilalaisen nuoren miehen märästä unesta: hän rakastuu maailman kauneimpaan naiseen, on itse täydellinen adonis ja jazzlaulaja, pääsee seikkailuun ja kaikki sujuu kuin unelma. Voodoo ja enneunet tuovat piristystä päivään ja välillä vedetään sooloa Ella Fitzgeraldin kanssa.

Kirjan dialogi on paikoin ihan toimivaa, mutta kerronta kovin lapsellista. Jopa tosiaan niin lapsellista, että lukija alkaa aprikoida tehdäänkö hänestä pilaa. Ja kuitenkin kirjassa on jotain mielenkiintoista, luin se loppuun saakka vaikka välillä pyörittelin epätoivoisena silmiäni.

Tämä pieni kirja nyt vain on pakko lukea, jos haluat muodostaa oman mielipiteesi!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Alkuun on vaikea hahmottaa, mihin aikaan ja paikkaan Emmi Itärannan uusi kirja sijoittuu. Vähän samaan tapaan kuin Teemestarin kirjassa, kirjan suljettua yhteisöä hallitaan autoritäärisesti, pelolla. Edellisessä kirjassa oli pulaa vedestä, uudessa kirjassa ihmisten ei ole sallittua nähdä unia. Unien näkemistä pidetään vaarallisena sairautena ja tautiin sairastuneet suljetaan yhteisön ulkopuolelle, rangaistussiirtolaan.

Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Eliana, joka näkee unia ja yrittää salata sen muilta. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun pahoinpidelty tyttö, Valeria, löytyy. Valeria ei pysty puhumaan, hän ei myöskään osaa lukea eikä kirjoittaa. Kuvatussa yhteisössä myös kirjat ovat kiellettyjä. Eliana alkaa selvittää Valerian perheen asioita ja alkaa samalla myös kapinoimaan valtaapitäviä vastaan.

Kirjan jännittävä juoni imaisee mukaansa. Emmi Itärannan luomaan kiinnostavaan ja mielikuvitukselliseen maailmaan uppoutuu. Itärannan tarkkaa ja kuvailevaa kieltä on miellyttävää lukea. Olisi mielenkiintoista lukea sama myös englanniksi, Itäranta kun kirjoittaa itse kirjansa molemmilla kielillä.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson kuvaa kirjoissaan ihmisten sisäisiä maailmoja hyvinkin tarkkaan. Tyyli on kuitenkin helposti luettavaa. Uusimmassa kirjassaan päähenkilöinä ovat samassa kerrostalon rapussa asuvat 72-vuotias Otto, nuori Elias sekä uusi arvoituksellinen asukas, Elisabeth. Elisabeth on muuttanut asuntoonsa, eikä ole sen jälkeen poistunut sieltä. Kaikki muuttolaatikot on purkamatta, huonekalujakaan ei juuri ole. Elisabeth on ahdistunut ja enimmäkseen vain nukkuu. Mitä Elisabethille on tapahtunut, mikä on ajanut hänet tilanteeseen?

Tapahtumia puretaan yhden kevään ja kesän ajan, kolmikko ystävystyy ja Elisabethinkin asiat näyttävät selkiytyvän. Olsson kirjoittaa henkilöidensä pään sisältä, kuvaa heidän mielensä liikkeitä, pelkoja ja toiveita. He miettivät aikaisempaa elämäänsä ja tekemiään valintoja. Ihmisten välisiä suhteita ja ystävyyden kehittymistä kuvataan lämpimästi. Tumma pohjavire säilyy kerronnassa loppuun saakka ja jatkosta annetaan pahaenteisiä vihjeitä niitä kuitenkaan avaamatta.

Mitä Olsson haluaa kirjallaan sanoa? Ihminen on salaperäinen ja saavuttamaton, jota läheisinkään ystävä ei kokonaan voi koskaan ymmärtää, jota ei ystävyydelläkään voi pelastaa? Kirjan loppuratkaisusta jäi miettivä ja osin lohdutonkin olo. Toista ihmistä on helppo haavoittaa parantumattomasti. Läheisen ihmisen yllättäen menettäneet miettivät varmaan pitkään, olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous


Aleksijevits sai vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuden palkinnon, ja oli suurimmalle osalle suomalaisista aivan ennen kuulematon ja lukematon kirjailija. Olihan se heti tartuttava hänenkin tuotantoonsa, vaikka kirjoja ei juurikaan ole saatavilla tällä hetkellä ennen kuin kustantajat saavat ulos uusia painoksia.

Tsernobylista nousee rukous on karmiva ja tarpeellinen kirja. Tsernobyl kuuluu lähihistoriaamme, josta jokaisen tulisi tietää perusasiat. Aleksijevits antaa äänen todellisille ihmisille, niille, jotka kokivat Tsernobylin kauhut kotiovellaan ja tuijottelivat sinistä hohdetta parvekkeeltaan. Tarinat ovat koskettavia, kauhistuttavia, inhimillisiä. Slaavilaisen kiihkeä mentaliteetti huokuu ihmisten kertomuksista.

Aleksijevits kirjoittaa sujuvasti ja dokumentoi Tsernobylin onnettomuuden jälkimaininkeja. Kuitenkin kaunokirjallisia ansioita enemmän kirja on raportti, tuntuu että kuka tahansa osaava toimittaja olisi sen pystynyt kirjoittamaan. Meneeköhän Nobelin palkinnon jakaminen nykyään enemmän maanosa-, maa-, sukupuoli-, vähemmistö- ym. kiintiöiden perusteella?

torstai 15. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma


Norma on nuori nainen, jonka hiukset kasvavat niin paljon, että niitä täytyy päivittäin leikata. Norman hiukset vaistoavat toisesta ihmisistä asioita ja tunnetiloja: puhuuko hän totta, onko hän väsynyt, peloissaan, onko hän vakavasti sairaana. Norman hiukset osaavat ajatella tai toteuttavat Norman ajatuksia ja takertuvat tarpeen tullen kiinni tavaroihin tai ihmisiin.

Kirjan juoni rakentuu hiusten pidennyksiin liittyvään bisnekseen, joka on viime vuosina kovasti kasvanut. Hiuslisäkkeisiin ja tuuhennuksiin käytetään mielellään aitoa hiusta, jota tuodaan Suomeen – ainakin Sofi Oksasen mukaan – Ukrainasta, jossa hius on laadultaan parasta. Hiusalaan sekaantunut joukkio Norman sukulaisia tekee vielä isompaa bisnestä vuokraamalla kohtuja tarvitseville länsimaisille lapsettomille pareille. Näitä vauvatehtaita on kirjassa useissa maissa, mm. Vietnamissa. Naisia käytetään hyväksi ja pidetään vankeina näissä laitoksissa, joista hyväosaisille tilataan sellaisia lapsia, joita he haluavat: tyttöjä, poikia, sinisilmäisiä jne. Karmeaa luettavaa ja varmasti totta jossakin päin maailmaa. Normallekin on paikka jo varattu tällaisessa tehtaassa.

Henkilögalleria on runsas ja sukulaiset päästään vialla tai roistoja. Ihan kaikki juonikiemurat eivät selkene, eivätkä olisi olleet tarpeellisiakaan, mutta Oksanen osaa kyllä kuljettaa tarinaa. Välillä kyllä tuntuu, että hänkin sotkeutuu Norman pitkiin hiuksiin…

Varsinainen juoni liittyy Norman äidin epäselvään kuolemaan metroasemalla. Tätä tapausta selvittäessään Norma törmää kaikkeen muuhun outoon ja hengenvaaralliseen. Oksanen kyllä nivoo lopussa juonenpäät yhteen, mutta silti lukija jää miettimään, onko Norma turvassa ja luottaako hän oikeisiin ihmisiin? Miten kaikki oikeasti meni?

tiistai 6. lokakuuta 2015

Kyoko Mori: Shizukon tytär

Yuki on 12-vuotias, kun hänen äitinsä tekee itsemurhan. Yuki on ollut äidin tyttö ja hänen koko elämänsä muuttuu äidin kuollessa. Kyoko Morin kirjassa kerrotaan takautuvasti Yukin ja hänen äitinsä vahvasta siteestä, Yukin elämästä ja kasvamisesta isän ja äitipuolen kanssa, koulusta, urheilusta, sukulaisista. Kirjailija vaihtelee näkökulmaa kirjan eri henkilöiden välillä.

Yuki on yksinäinen, älykäs tyttö. Japanilaisen perhekulttuurin, historian ja tapojen kuvausta lukee mielenkiinnolla. Perheen sisäisistä asioista ei kerrota ulospäin, kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Perheenisän elämän täyttää työ ja vaimon paikka on kotona. Puutarhanhoito on tärkeää ja merkityksellistä.

Yukin kasvukipuilut ovat raastavia, kun äitipuoli ei salli yhteydenpitoa Yukin äidinpuoleisiin sukulaisiin. Onneksi Yuki löytää oman tiensä yliopistoon, muuttaa Kobesta Nagasakiin ja kirjan loppu onkin toiveikas.

Roca, Paco: Ryppyjä

Juan ymmärtää, että on tullut aika viedä isä laitokseen asumaan, kun kesken ruokailun Emilio entisenä pankinjohtajana luulee poikaansa lainanhakijaksi ja ryhtyy vaatimaan lainalle vakuuksia. Emilio itse ei pidä muistikatkoksia vakavina, mutta Juanin mielestä isä ei enää tule yksin toimeen kotona. 

Vanhainkodissa Emilio saa huonetoverikseen Miguelin, joka opastaa uutta asukasta talon tavoille. Elämä vanhainkodissa vaikuttaa todella yksipuoliselta ja tylsältä, asukkaat näyttävät lähinnä nuokkuvan olohuoneen tuoleilla ja nokoset keskeytyvät lähinnä ruokailun ja lääkkeiden jaon ajaksi. Emilio alkaa yhä useammin kadota täysin omiin maailmoihinsa. Nykyhetki iskee rajusti kasvoille, kun Emilio tajuaa, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, mitä oli tekemässä tai mitä ympärillä tapahtuu. Ahdistus ja hätäännys ovat valtavia, kun tutut asiat kadottavat nimensä. Onko kädessä lopal vai pallo? Mikä olikaan entinen työpaikka, se missä on sitä rahaa? Mitä vastata kaverille, joka epäilee paksussa takissa tulevan kuuma, jos ei edes tiedä mikä on takki.

Jouluna lääkäri pudottaa pommin, Alzheimer-diagnoosin. Huonetoveri Miguel, joka on skarpimpi kuin useimmat hoitokodin asukkaista, yrittää parhaansa mukaan auttaa Emiliota kamppailussa Alzheimeria vastaan. Miguel pitää Emilion puolia, jotta tämä ei joutuisi pelättyyn toiseen kerrokseen, eli niiden osastolle, jotka ”ovat menneet ihan sekaisin”.

Ryppyjä-sarjakuva kertoo uskottavasti, mitä muistisairaus tekee ihmiselle. Sarjakuva on tehokas ja toimiva kerrontamuoto traagiselle asialle. Selkeä piirrostyyli viehättää minua ja henkilöhahmojen ilmeikkäistä kasvoista näkee oitis kaiken sen hämmennyksen, vihan, turhautumisen ja pelon tunteet, jotka muistin pettäminen aiheuttaa. En usko, että teksti pystyisi yhtä koskettavasti kuvaamaan hetkeä, kun tutun ihmisen kasvoissa ei olekaan mitään tuttua, aivan kuin vastapäätä istuisi täysin vieras ihminen. Sarjakuva tekee sen ytimekkäästi kolmella kuvalla.  

Albumin perusvire on traagisesta aiheestaan huolimatta lämminhenkinen ja jopa humoristinen. Lempeää lämpöä tarinaan tuo Doloresin ja Modeston tarina. Pariskunta on kulkenut yhteistä taivalta yli 60 vuotta olematta koskaan erossa. Edes Modeston nopeasti edennyt Alzheimer ei ole lopettanut yhteiseloa, vaan Dolores on muuttanut miehensä mukana vanhainkotiin. Vaikka Modesto ei enää tunnista vaimoaan, tämän kuiskaama ”senkin ketku” tuo hymyn huulille ja palauttaa mieleen suloisen ensikohtaamisen vuosikymmeniä sitten.

Ryppyjä oli ehdottomasti koskettava lukukokemus. Sarjakuvan aihe ei ole kaikkein tyypillisin, ja juuri aiheensa vuoksi sitä voi suositella myös sellaisille, jotka eivät sarjakuvia lue

torstai 1. lokakuuta 2015

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani


Minun lyhyt historiani kertoo nimensä mukaisesti maailman tällä hetkellä ehkä kuuluisimman tiedemiehen Stephen Hawkingin elämäntarinan. Kosmologi Hawking on tullut maailman tuntemaksi paitsi mullistavista teorioistaan, myös nopeasti rappeuttavasta ALS-sairaudestaan.

Hawking kertoo elämästään ylpeydellä ja oman arvonsa tuntevasti. Välillä lipsahtaa vähän kerskailunkin puolelle ainakin suomalaisittain, mutta toisaalta kerskaamiseenkin Hawkingilla on varaa. Akateemisesta ja melko epäsovinnaisesta kodista lähtenyt Hawking on ehtinyt olla naimisissa kaksi kertaa, ja hänellä on kolme lasta. Kirjan kuvitus tukee tarinaa hienosti.

Hawking kertoo urastaan ja elämästään lämmöllä. Kirja valottaa myös Hawkingin tutkimustyötä ja teorioita, mutta varsinkin loppupuolella maallikko putoaa kyllä kärryiltä.

Vaikka sairaus pakottaa Hawkingin pyörätuoliin ja apuvälineiden armoille, hänen aivonsa toimivat skarpisti.  Hawkingin sanoin: "On ollut upeaa olla elossa ja tutkia teoreettista fysiikkaa."

perjantai 25. syyskuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus


Uusimmassa kirjassaan Ian McEwan kuvaa lontoolaisen ylioikeuden tuomarin, Fiona Mayen, kautta brittiläistä oikeusistuinta: oikeustapauksia, toimintatapoja, etiikkaa, moraalia ja ihan arkipäivän työtaakkaa. Tuomarit joutuvat asettumaan jumalan asemaan ratkaistessaan tapauksia, joissa on välillä kyse elämästä ja kuolemasta. Kirjan keskiössä on Jehovan todistajiin kuuluvan nuoren, leukemiaa sairastavan Adamin tapaus. Fiona tuomaroi oikeudenkäynnissä, jossa päätetään saako Adamille antaa, vastoin hänen ja hänen vanhempiensa tahtoa, verensiirron, joka todennäköisesti pelastaisi hänen henkensä. Lisäksi käydään läpi Fionan päivittäiseen työhön kuuluvia muitakin juttuja.

Fiona elää lapsettomassa, rutiiniksi pelkistyneessä avioliitossa, josta aviomies, Fionan järkytykseksi, kaipaa irtiottoa. McEwan kuvaa hyvin lontoolaisten lakimiesten hyvätuloista ja hyväosaista sosieteeta juhlineen ja tapaamisineen. Hän kuvaa kuitenkin lämmöllä Fionan ja hänen miehensä suhdetta. Samoin Fionan ja Adamin tapaamisia ja sitä, miten kyseinen tapaus Fionaan vaikuttaa.

McEwan on erittäin älykäs kirjoittaja, jonka sujuvaa tekstiä on ilo lukea. Hän myös taustoittaa kirjansa hyvin, mikä käy ilmi kirjan lainopillisista jaksoista. Ne eivät tee kirjaa kuitenkaan raskaaksi lukea, vaan sitovat tapaukset todelliseen oikeuskäytäntöön. McEwan myös pohtii tuomareiden ja oikeuspäätösten etiikkaa ja seurauksia mukana olleille. Kirjan on oivallisesti suomentanut Juhani Lindholm.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Marko Leino: Syntymättömät


Syntymättömät on ensimmäinen kirja, jonka luin Marko Leinolta, vaikka se on jo hänen kahdeksas romaaninsa. Ja tykkäsin, vaikka alkuun en ollut ihan varma. Leinon kirjoitustyyli ei ole lukijalle ihan helppo, hän hyppelee tarinan sisällä faktasta fiktioon, muistelee ja kertoo lomittain monta tarinaa.

Syntymättömissä kirjailija Erik on onnettomuuteen joutuneen vaimonsa Ellenin vierellä sairaalassa ja miettii elämäänsä. Erikin lapsuusmuistoja paljastetaan vähitellen, Erik on hyvin poikkeuksellinen lapsi selvänäkijän taakkoineen, isä Alexander ei olisi isäksi kelvannut. Nykyhetkessä Erik istuu vaimonsa luona päivästä toiseen. Ellen on koomassa ja raskaana, lapsi yritetään pelastaa pitämällä Elleniä elossa mahdollisimman kauan.

Ei mikään kevyt kirja, aiheita ovat kuolema, keskenmeno, itsemurha. Kuitenkin kirja on tavallaan kaunis ja kamala tarina, kun Erikin menneisyys paljastuu askel kerrallaan. Nuori Erik psykologi Oton vastaanotolla on kirjan herkkupaloja. Ja aiheesta huolimatta kirjasta löytyy myös tummaa, kuivaa huumoria. Kirjan kuvitus ei minulle ihan auennut, mutta ei huonokaan idea.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Patti Smith: Ihan kakaroita

Haluatko saada tuntumaa laulaja-lauluntekijä, runoilija ja kuvataiteilija Patti Smithin varhaisaikuisuuteen ja kuvaa siitä, miten hänestä tuli taiteilija? Jos vastasit edes haparoiden “kyllä”, lue Smithin teos Ihan kakaroita.

Teoksen päähenkilöt ovat Patti Smith ja Robert Mapplethorpe. He kohtaavat toisensa 1960-luvun lopun New Yorkissa, jonne Patti Smith on tullut käytännössä ilman rahaa, aloittamaan omaa elämäänsä. Robertista ja Pattista tulee ensin pari ja myöhemmin luottoystävät. Patti Smith kuvaa elämäänsä ja itsenäistymistään, omaa ja myös Robertin työskentelyä ja kasvamista taiteilijaksi.

Patti ja Robert kulkevat ja asuvat New Yorkin taiteilijapiireissä tai niiden liepeillä. Pienempien ja isompien kuuluisuuksien nimiä vilahtelee tekstissä siihen malliin, että hetkittäin se tuntuu tärkeilyltä. Toisaalta Patti Smithin meille tarjoama kurkistus aloittelevien taiteilijoiden elämään 60-70-lukujen taitteen New Yorkissa on ihana hyppäys Etelä-Karjalan maisemista toiseen maailmaan, ja jos siihen maailmaan kuuluu tunnettuja henkilöitä, ei kai kirjoittaja sille mitään voi.

Teos on vahvasti omaääninen ja Smith tarjoaa meille itse valitsemansa otokset elämästään. Kuten Patti Smithin persoonaan sopii, mihinkään suuntaan ei pahemmin kumarrella.

Jokin aika sitten huomasin ilokseni, että Patti Smithin muistelmateos saa jatkoa tänä syksynä!

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Joël Egloff: Edmond Ganglion ja poika

Ranskalaisen pikkukylän elämä on lähes tyystin pysähtynyt. Kylässä ei ole enää juuri mitään eikä paljon ketään. Monet taloista ovat autioituneet ja hiljaisella kylänraitilla jolkottelee lähinnä kulkukoiria. Liikeyrityksiä on jäljellä kaksi: Kahvila Aurinko, jossa kahvikoneen hajottua on tarjolla pelkästään isännän tislaamaa luumuviinaa, ja kahvilaa aivan vastapäätä sijaitseva Edmond Ganglion ja poika - hautaustoimisto. Kumpikin yrityksestä tekee hidasta kuolemaa, kun asiakkaita ei kerta kaikkiaan ole vaikka kylässä elää ainoastaan vanhuksia.

Hautaustoimiston omistaja Ganglion muistelee kaiholla vanhoja hyviä aikoja, menestyksen vuosia, jolloin työtä oli ollut niin yllin kyllin, että oli jouduttu jopa toivomaan ainakin osan potentiaalisista asiakkaista pysyvän hengissä. Edellinen asiakas on hoidettu uudenvuoden päivänä ja elokuun helteisimpinä aikana hautaustoimistossa vierailee vain kylän vanhin rouva hyvin epävirallisissa terveystarkastuksissa tai hiuksiaan leikkauttamassa.

Vihdoin Hautaustoimisto Ganglion ja poika saa töitä, kun lääkäri käy toteamassa kylän ulkopuolella suuressa talossa asuneen herran kuolleen, ennen aikojaan. Pienten hautajaisten suunnitelma on selkeä. Siunaustilaisuuden jälkeen vietetään muistotilaisuus runsaine tarjoiluineen kahvila Auringossa ja Ganglion ja poika kuljettavat vainajan toisen kylän kirkkomaalle. Kaikki menee kuitenkin pieleen ja tavalliseksi kuviteltu saattokeikka saa todella arvaamattoman lopun.

Elokuvakoulun käyneen Egloffin kirja koostuu pienistä kohtauksista elokuvien tapaan. Tarina ja kirjan tunnelma vei minut täysin mennessään. Silmieni eteen avautui kylän verkkainen elämä autioine katuineen, tunsin kuumana porottavan keskikesän auringon ja luumuviinan hedelmäisen kirpeän maun. Erityisesti minua viehättivät hirtehisen tarinan henkilöhahmot, kaikki jollain tavalla vinkeitä ehkä hieman vinksahtaneita.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän


Riikka Pulkkisen pienikokoisen tarinan Iiris Lempivaarasta lukaisee aika nopeasti. Kaunis kieli ja oivaltavat ajatukset kannattelevat kirjaa, mutta kuitenkaan en ollut tälle kirjalle myyty. Sukupolvien kuilu avautuu selkeänä, en voinut juuri millään tasolla samaistua shoppailevaan, skumppaa ja lattea siemailevaan, pinnalliseen Iirikseen. Toki Pulkkinen kirjoittaa parodiaakin Iiris-rukasta, vaan ei oikein lähde sellaisenakaan lentoon. ”Odottakaa kun kerron” –tyylinen suora lukijan puhuttelu ei iske minuun.

Iiris Lempivaara on ajautunut eroon pitkäaikaisesta poikaystävästään Aleksista, johon on yhä rakastunut. Onneksi on liuta rakkaita ystäviä, joiden kanssa eroa voi pohtia, ostaa uusia kenkiä ja vakoilla Aleksia. Ja naapurissa asuu ihana vanha täti, jonka kanssa elämää voi pohtia viskipaukkujen avustuksella.

Parasta kirjassa ovat naapurin tädin oivaltavat elämänohjeet: ”Ihminen nyrjähtää aika ajoin, jotta voisi muuttua joksikin toiseksi, joka hän ei vielä ole. Niin kuuluu olla.” tai ”Eistä avautuu joskus kokonainen elämä, vaikka ei heti niin uskoisi.” Sujuvasti kirjoitettu, kuten kaikki Pulkkisen romaanit.

maanantai 24. elokuuta 2015

Antti Holma: Kauheimmat runot


Antti Holma marssittaa runokavalkadiinsa Sirsi Sunnaksen, Reino Leinon, Karin Toisiks-Parasken ja Edith Södermalmin, joiden esikuvista ei jää epäselvyyttä. Nämä keksityt, mutta alkuperäistä malliaan matkivat runoilijat vuorottelevat kirjassa. Runoa syntyy esikuvien muottien mukaan, mutta karseammassa kategoriassa.

Idea toimii hyvin joissakin runoissa, mutta aloin kyllä haukotella Reino Leinon runojen myötä. Runoista osa oli oivaltavia ja jopa puhuttelevia, mutta sama kaava alkoi kangistaa. Lähes jokaisessa Reino Leinon runossa ensin oltiin ah niin herkkiä, ja viimeisessä säkeessä kirota päräytettiin. Toimi kolme kertaa, ja sitten kyllästytti. Runot olisivat olleet parempia ilman vittuja ja perkeleitä.

Eniten pidin Karin Toisiks-Parasken runoista keksityllä länsimurteella. Niissä oli todellisia helmiä:
minkä vasite aina ko mää mene kioskil
siäl o jono?
jos mää mene ohi vain
kettä ei nävy
myyjäki takahuanes kaiv jottai
vaa sillo ko mää mene sisä
sillo jostaki luukust tule
kuus mummu
seitteme pitkävetomiäst
kymmene karkpusstenava
ja ukko joka osta dakaappo luattokortil.

Myös Sirsi Sunnas loistaa lapsilta kiellettyine värssyineen. Hieno idea, ja saattaapa houkutella aivan uusia lukijoita runoille. Antti Holma on selvästi lahjakas tälläkin alueella.

torstai 20. elokuuta 2015

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Yö ei saa tulla on toimiva kauhuromaani, josta löytyy monia teemoja. Kolarissa melkein kuollut nainen on kursittu kokoon ja muistuttaa nyt nukkenaista. Lääkkeitä testataan tietämättömillä ihmisillä ja Nukkumatti vie unettomilta silmät! Kauhutarinan ohella tässä kerrotaan aikuistumisesta ja itsenäistymisestä, tosiasioiden hyväksymisestä ja totuuden ihmettelmisestä. Vaikuttaa siltä, että päähenkilö Johanneksen elämässä on liian monta aukkoa, liian monta puhumatonta aihetta ja käsittelemätöntä surua, ja nyt nämä purkautuvat tavallaan.

Johannes elelee rauhallista nuoren miehen elämää Helsingissä. Yhtäkkiä lapsuudenystävä Antti palaa Johanneksen elämään, entistä tummempana hahmona partoineen ja mustine huppareineen. Taustaksi kerrottakoon, että Antin kaksoissisko ja Johanneksen ystävä Aalo on kuollut abivuoden keväällä, oman käden kautta. Nyt Antti kuitenkin väittää että Aalon kuolema ei olisikaan ollut itsemurha ja että hän aikoo tappaa tuon murhaajan, Sandvallin, yhdessä yhteisen kaverin Karoliinan kanssa. Johannes kietoutuu haluamattaan tapahtumasarjaan: asia toisen jälkeen vain tapahtuu hänelle, eikä nyt ole kyse ihan pienistä asioista. Tämän enempää en juonesta oikeastaan viitsi kertoa, etten kertoisi vahingossa liikaa.

Tiina Raevaara kertoo, että romaanin Yö ei saa tulla tarina on saanut inspiraationsa E.T.A. Hoffmannin novellista Nukuttaja. Liikutaan kauhun alueella, mutta osittain realistisin elementein. Raevaara suunnittelee trilogiaa, jonka jokainen osa liittyisi vanhaan kauhutarinaan.

Kauhutunnelma toimii, muttei ihan vie mennessään. Lukiessa silmiin tuli kyllä elokuvamaiset kuvat! Lopulta tämä romaani ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, vaikkei siinä suurta vikaa ollutkaan.

tiistai 18. elokuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Viihderomaani, jonka päähenkilöinä ovat neliraajahalvaantunut nuori mies ja hänen henkilökohtaisena avustajanaan toimiva nuori nainen – kuulostaako houkuttelevalta? No ei todellakaan! Kirjassa käsitellään eutanasiaa ja pahasti vammautuneen tai sairaan itsemääräämisoikeutta, oikeutta päättää omasta elämästään ja kuolemastaan. Tämäkö viihdyttävää luettavaa? Ja miten kirjoittaa aiheesta viihderomaani, joka ei ole lapsellisen vaivaannuttava tai banaali?

Jojo Moyes onnistuu tässä loistavasti, isona apunaan sarkastinen huumori. Päähenkilöt Will ja Louisa heittävät aika ronskiakin herjaa Willin tilanteesta, voinnista ja kaikesta muusta mahdollisesta. Lisäksi Will laittaa Louisan miettimään omaa tilannettaan; haluaako hän jäädä ikuisesti kotikaupunkiinsa ilman koulutusta, kunnon ammattia ja työtä.

Välillä tietysti rikkaan Willin ja köyhän Louisan vastakkainasettelu tuntuu kaavamaiselta ja loppuratkaisun arvaa jo alkaessaan lukea kirjaa. Moyes kuitenkin kirjoittaa raikkaasti ja huumorintajuisesti eikä sorru kaikkein tyypillisimpiin kliseisiin. Niinpä kirjaa ei malta laskea käsistään ja toisaalta toivoo, että sitä riittäisi vielä vähän pitemmäksi aikaa! Nyt etsimään muita Jojo Moyesin kirjoja. Ja tästäkin on muuten tulossa elokuva…

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat


Katseenvangitsijat kertoo kahden poikkeuksellisen kauniin ihmisen kohtaamisesta. Jeanine on aivan kuin Scarlett Johanssonin kopio, Arthur taas komeampi versio Ryan Goslingista. Molemmat ovat jo saaneet siipeensä elämässä, ja lähestyvät toisiaan äärimmäisen varovasti.

Uskomattoman upea Jeanine ilmestyy eräänä päivänä yllättäen autonkorjaaja Arthurin oven taakse. Poika avaa oven smurffikalsareissaan ja mykistyy. Pystyvätkö nuoret tutustumaan toisiinsa näyttävien kuorten takana? Mitä näiden ihmisten elämässä on tapahtunut?

Delacourt luo todentuntuisesti kuvaa liian kauniista ihmisestä, jonka kauneus muuttuu painolastiksi ja onnettomuudeksi. Ympäristö sekoaa kauneuden edessä, ihminen unohtuu ulkokuoren taakse, ja hänestä tulee ylellisyysesine. Ihminen halutaan omistaa oman statuksen pönkittämisen vuoksi.

Kirjan tekee mielenkiintoiseksi sekin, että kirjassa valtaisan roolin saa kuvitteellinen Scarlett Johansson. Oikea Johansson veti kirjailijan oikeuteen elämänsä varastamisesta. Johansson syytti Delacourtia loukkaavasta ja seksistisestä kuvauksesta ja vaati 50 000 euron korvausta ja kirjan kääntämisen kieltämistä. Käännösten kielto ei mennyt läpi, mutta Johansson voitti 2500 euroa kivusta ja särystä. Delacourtin väitetään sanoneen, että jos hän olisi tiennyt Johanssonin pillastumisesta, hän olisi valinnut kirjaansa jonkun toisen naisen Jeaninen esikuvaksi.

torstai 13. elokuuta 2015

Dannion Brinkley: Valon pelastama


Valon pelastama: tositarina miehestä, joka kuoli kahdesti kertoo Dannion Brinkleyn uskomattoman tarinan. Dannion kuolee salaman iskusta vuonna 1975. Salama iskee suoraan hänen lävitseen, niin että kengänpohjien naulat sulavat yhteen lattianaulojen kanssa. Dannion sinkoutuu huoneen toiselle puolelle ja kuolee. Hirvittävän kivun jälkeen hänet ympäröi täydellinen rauha, ja hän huomaa olevansa uudessa maailmassa.

Mielenkiintoinen kirja kuvaa Dannionin matkan. Hän tapaa valo-olennon ja saa käskyn palata takaisin maan päälle useita tehtäviä mukanaan. Hän saa myös uskomattomia ennustuksia, mm. Neuvostoliiton sanotaan hajoavan, mikä oli vuonna 1975 lähinnä hupaisa ennustus.

Suhtautuipa kirjaan faktana tai fiktiona, se on antoisa kuvaus kuoleman rajakokemuksesta pienen ihmisen näkökulmasta. Kirjan toisena päähenkilönä on tri Raymond Moody, kuuluisa rajakokemustutkimuksen perustaja. Kirja lohduttaa rajakokemuksen saanutta, joka on ehkä tuntenut olevansa naurun ja pilkan kohteena. Ja kirja  antaa varmasti ajattelemisen aihetta niillekin, jotka eivät ole rajakokemuksille paljon mietteitä uhranneet.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen


Naiselta ryöstetään käsilaukku, nujakassa nainen loukkaa päänsä, joutuu sairaalaan ja makaa siellä koomassa jonkun aikaa. Sillä välin mies löytää pois heitetyn laukun (lompakko ja rahat poissa) ja alkaa selvittää laukun omistajan henkilöllisyyttä. Tässä kirjan juoni lyhykäisyydessään.

Viehättävä pieni kirja, mukana ripaus salapoliisityötä, romantiikkaa, lämpöä, ihmissuhteita, Pariisia, kirjakauppiaan maailmaa, koristekultaajan työtä, kissan elämää jne. Kesäinen tunnelmapala laiturilla siinä vaiheessa, kun aurinko pikkuisen pilkistää!

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Helen Garner: Vierashuone

Helenin vierashuoneeseen tulee kolmeksi viikoksi syöpää sairastava ystävä Nicola. Yllättävän heikossa kunnossa oleva Nicola tulee ystävänsä vieraaksi hoitojaksonsa ajaksi. Edessä on tunteiden vuoristorataa sekä huolta ja pelkoa siitä, miten kumpikin selviää hikisistä ja kivuliaista öistä ja päivien hoitokoettelemuksista.

Helen hoitaa mielellään ystäväänsä, mutta turhautuu nähdessään vaihtoehtohoitojen aiheuttamat kivut. Vaikka Nicolan fyysinen hoitaminen on Helenille ajoittain raskasta, kaikkein raskaimpana hän kokee sen, kun ystävä ei suostu hyväksymään tosiasioita, joista olennaisimpana edessä olevaa kuolemaa. Miten olla aidosti läsnä ja auttaa, mutta samalla kunnioittaa toisen itsemääräämisoikeutta?

Elämän tässä vaiheessa kuusikymppinen Nicola punnitsee kriittisesti omia valintojaan ja sitä mitä on saanut aikaan, läheiset ja ystävät ovat ympärillä kertomassa oman näkemyksensä asiaan. Helenin ja Nicolan ystävyydessä minua jäi ihmetyttämään se, miten toisaalta he tuntuvat olevan toisilleen erittäin tärkeitä ja läheisiä, luotettuja, mutta samalla heidän välillään on jonkinlainen kuilu.

Kirjassa ei tapahdu paljon ja vähät tapahtumat pyörivät Helenin sairauden hoidon ympärillä. Sisältö on kuitenkin runsas, vaikka käsittelee rajattua teemaa. Vierashuone on kaunistelematon kuvaus vakavan sairauden kohtaamisesta ja ystävyydestä. Romaani on täynnä lämpöä, ystävyyttä ja ymmärrystä, mutta myös ahdistusta, pelkoa ja raivoakin.

Helen Garner on australialainen kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja, jonka seitsemäs romaani, ensimmäinen suomennettu teos, Vierashuone on saanut Australiassa useita kirjallisuuspalkintoja.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Kirjan tapahtumat alkavat vuonna 1934 Pariisissa. Sokean, 6-vuotiaan Marie-Laure –tytön isä on töissä Pariisin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä. Isän tehtävänä natsien miehitettyä Ranskan tulee olemaan arvokkaan timantin vieminen pois Pariisista. Isä ja Marie-Laure matkustavat Saint-Maloon, jossa Marie-Laure viipyy sodan loppuun saakka isänsä vanhassa kotitalossa.

Samaan aikaan Werner Pfennig asuu orpokodissa Saksan Essenissä. Werner on äärimmäisen kiinnostunut radioista. Hän pääseekin armeijan teknilliseen kouluun opiskelemaan radiotekniikkaa, mutta saa koulussa tottua myös kaikenlaiseen julmuuteen.

Kirjassa vuorottelee Marie-Lauren ja Wernerin näkökulmat luvusta toiseen. Myös kronologisesti kirjailija kertoo välillä tulevasta, välillä menneestä. Lukija saa siis vihjeitä siitä, mitä on tulossa. Marie-Lauren sokeus tuo kuvaukseen oman erilaisen näkökulmansa. Sotaa kuvataan ranskalaisen pikkukaupungin asukkaiden silmin ja toisaalta saksalaisen sotilaan silmin. Vähitellen päähenkilöt lähestyvät toisiaan ja vihdoin tapaavatkin.

Kirjailija kirjoitti teosta 10 vuotta. Vaikka sodasta on kirjoitettu paljon, tämän kirjan lukee ahmimalla, niin koukuttavasti juoni ja rakenne on laadittu. Lukija haluaa tietää, mitä päähenkilöille ja timantille tulee tapahtumaan.  Kirja päättyy vuonna 2014, joka oli ehkä vähän turhaa – lopettaminen vuoteen 1945 olisi riittänyt tai sitten vuoteen 1974, josta siitäkin kirjassa on yksi luku, jossa loppusolmuja solmitaan. Joka tapauksessa kerrassaan mukaansatempaava, kunnon lukuromaani!

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Peter Höeg: Susanin vaikutus


Tanskalaisen Peter Höegin uusin kirja on kuin James Bond –elokuvan käsikirjoitus: Susan miehensä ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa sotkeutuu salaperäisen tulevaisuuskomission asioiden selvittelyyn ja on päästä hengestään. Juonenkäänteitä riittää ja ruumiita tulee. Juoni on niin monimutkainen ja henkilöitä niin paljon, että perässä ei meinaa pysyä. Juonesta ei kauheasti viitsi paljastaakaan, ettei lukuelämys mene pilalle. Mukana on riittämiin pahiksia ja hyviä tyyppejä vain harvassa.

Susan on huippufyysikko ja hänen miehensä Laban säveltäjä. Molemmilla on voimakkaana mystinen ominaisuus, jonka avulla he saavat valtaansa yksittäiset ihmiset tai kokonaisen seurueen. Olisiko se sitten karismaa? Tulevaisuuskomission tehtävänä on ollut ennustaa tulevaa. Komission työ on liittynyt paljolti ympäristön- ja ilmastonmuutoksen seurausten ennustamiseen ja muutoksiin varautumiseen. Kuka pelastuu, jos ydinpommi laukeaa? Ja ketkä taas pelastetaan ja minne? Kirjan mukaan pohjoiselle pallonpuoliskolle ydinpommin seurauksena tulisi jääkausi, jonnekin pois täältä olisi siis päästävä.

Peter Höeg kirjoittaa vetävästi ja koukuttavasti. Juoni on sinänsä looginen ja loppu uskottava – kaikista monimutkaisista käänteistään huolimatta. Kirjaa voisi verrata Peter Höegin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Lumen taju (1993), josta kyllä pidin vielä enemmän. Luettuani sen viime talvena uudelleen, huomasin sen kestäneen aikaakin oikein hyvin. Suosittelen siis molempia!

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Jean-Christophe Rufin: Vaellus - Santiago de Compostelan kulkijat

Rufinin Vaellus on ihastuttavaa kesälukemista. Melkein voi kuvitella olevansa Santiagon tiellä itsekin, vaikkei tarvitsekaan kastua, saada rakkoja, kärsiä janoa ja haista joka päivä yhä pahemmalta. Rufin kuvaa kauniita maisemia, tiellä liikkuvia pyhiinvaeltajia, ärhäköitä koiria ja kävelemisen iloa ja tuskaa vakuuttavasti.

Minulla samoin kuin Rufinillakin oli aika auvoisa mielikuva pyhiinvaellustiestä: upeita maisemia, pehmeitä kinttupolkuja, rauhallisesti matkaavia, autuaita pyhiinvaeltajien laumoja. Totuus onkin asvalttia, teollisuusalueita, tyhjentyneitä lähiöitä, mainosvaloja, kilpailua kävelyetapin piikkipaikasta. Mutta myös luonnonrauhaa, kävelyn iloa, auringonpaistetta ja uusien ihmisten kohtaamista.

Kirjailija, historioitsija, diplomaatti ja lääkäri Rufin hyppää aika erilaiseen maailmaan pyhiinvaelluksensa myötä, ja lukija pääsee siivelle. Rufinin kuivasta huumorista pidin myös. Sen sijaan kirjan alkupuheen tarkoitus ei oikein minulle selvinnyt. Sen oli kirjoittanut toimittaja Suvi Ahola, joka halusi avautua omista kokemuksistaan Santiagon tieltä. Esipuheeksi 27 sivua tuntui aivan turhan pitkältä, olisi jo tehnyt mieli hypätä koko esipuheen yli. Onneksi en jättänyt kirjaa kuitenkaan kesken.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

John Irving: Minä olen monta


John Irvingin uusin on pamfletti sukupuolisen suvaitsevaisuuden puolesta Yhdysvalloissa ja muuallakin. Irving esittelee erilaisia seksuaalisuuden ilmenemismuotoja romaaninsa henkilöiden avulla. Kirjan tapahtumat alkavat toisen maailmansodan jälkeen. Aikojen ja asenteiden muuttuminen sekä aidsin tulo käydään kirjassa läpi tähän päivään saakka.

Kirjan päähenkilö Billy Abbott on biseksuaali, hänen isänsä homo, isoisänsä pukeutuu vaimonsa vaatteisiin, tädin tytär on lesbo, poikakoulusta löytyy homoja, kirjastonhoitaja on transsukupuolinen jne. Irving kuvaa henkilöitään tapansa mukaan lämmöllä ja ymmärtäen. Billyn perheessä miehet ovat viisaita ja ymmärtäväisiä, naiset taas kammoksuvat kaikkea erilaisuutta. Poikakoulun lääkärin vastaanotolle joutuu, jos jotain poikkeavaa epäillään pojan seksuaalisessa suuntautumisessa. Billyä auttaa puheopettaja, josta tulee Billyn terapeutti kaikissa muissakin asioissa.

Kirja ei olisi aito Irving, jos mukana ei olisi painia. Poikakoulussa on tietysti oma painijoukkue, joka kilpailee. Tietty painiote liittyy kirjan juoneen ja sen merkitys paljastuu vasta viime metreillä. Tyylilleen uskollisena Irving antaa vihjeitä tulevista tapahtumista. Kirja oli mielestäni kuitenkin liian pitkä, jopa kirjailija tuntui olevan samaa mieltä varmistaessaan kirjan loppupuolella suluissa olevilla tarkennuksilla, että lukija muisti vielä mitä aiemmin oli tapahtunut.

Koulun näytelmäkerhon harjoitukset ja esitykset ovat kirjassa tärkeässä roolissa. Vaikka kirja on tyyliltään tuttua Irvingiä, se ei kuitenkaan noussut suosikikseni. Aihe on kuitenkin tärkeä ja kirjan motto kerrotaankin kirjastonhoitaja Frostin suulla: ”Poikakulta, älä lyö minuun leimaa – älä luokittele minua ennen kuin opit tuntemaan minut!”

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Riikka Pulkkinen: Vieras

Vieras kertoo vierauden tarinaa: viestiä sellaisten ihmisten elämästä, jotka eivät jostain syystä sulaudu joukkoon. Päähenkilö Marian sukujuurissa on mustaa verta, häntä haukuttiin lapsena mulatiksi. Aikuisenakin jotain on tapahtunut Marian maailmassa, jotain joka ajaa hänet uupuneena pakosalle.

Pastorina työskentelevä Maria pakahtuu arkeensa ja lentää hetken mielijohteesta New Yorkiin. Taakse jää aviomies, jolle ei turhia selitellä. New Yorkissa Maria vuokraa huoneen ja eksyy vuokraemäntänsä tanssitunneille. Tanssin kautta avautuu näkymiä sekä Marian että tanssinopettaja Melanien maailmaan. Marialle tanssi on tuttua ja lapsuuden balettitunneilta, mutta nyt tärkeintä ei olekaan täydellinen asento, vaan tanssin tunne. Ja jotakin kerrottavaa molemmilla naisilla on.

Takaumat Marian anorektiseen ja uskonkiihkoiseen nuoruuteen ovat myös mielenkiintoista luettavaa. Pulkkinen kuvaa anorektista ajattelua oivallisesti, lukijallekin välittyy ymmärrystä, kuinka oma ruumiinkuva ja suhde ruokaan voikaan vääristyä. Kaunista kieltä, ja tarina imaisee mukaansa.




keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät


Minna Mikkosen esikoisromaani on kiehtova tarina pikkupojan maailmasta ja perheestä, jossa on tapahtunut ikäviä asioita. Veini on kouluikää lähestyvä poika, joka välillä kuvittelee olevansa pieni kalanpoikanen. Kalanpoikanen ei ymmärrä ihmisten kieltä eikä kieltoja, joten kala saa uiskennella miten haluaa. Veinin tärkeä isosisko Meri on kadonnut oudolla tavalla. Merillä oli salaisuuksia, joita Veini joskus sai selville vahingossa. Myös Veinillä on salaisuuksia, joita hän kirjoittaa muistivihkoonsa.

Minna Mikkonen loihtii Veinin kautta hiukan ahdistavan, mutta kuitenkin kauniin kuvan pikkulapsen maailmasta. Äiti on melkein aina surullinen, isä yrittää jaksaa parhaansa mukaan. Isosisko luotsaa Veiniä eteenpäin ja opettaa tärkeitä asioita maailmasta. Isosiskon kaverit ovat tärkeitä pikkuvanhalle Veinillekin.

Perheen tarina avautuu hitaasti kirjan myötä. Jotakin suurta ja surullista perheelle on tapahtunut, mutta mitä? Ehdottomasti tutustumisen arvoinen uusi kirjailija.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Audrey Magee: Sopimus


Irlantilaisen toimittajan Audrey Mageen esikoiskirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin. Peter saa lomaa itärintamalta, kun hän sopii menevänsä naimisiin Katharinan kanssa. Peterin kuollessa Katharina taas saisi Peterin sotilaseläkkeen. Sopimusavioliitoilla pyrittiin arjalaisen geeniperimän säilymiseen.

Lyhyen vihkiloman aikana Katharina ja Peter ehtivät rakastua, ja heidän Johannes-lapsensa saa alkunsa. Kirjassa seurataan sodan etenemistä vuorotellen Peterin tai Katharinan näkökulmasta. Peterin sota vie piiritettyyn Stalingradiin, Katharinan hyväosaista elämää Berliinissä taas rytmittää ruuan hankinta ja myöhemmin kiihtyvät pommitukset.

Magee kuvaa sodan pitkittymisen vaikutusta rintamalla sotilaiden asenteisiin sekä ihan arkipäivän raadollista selviytymistä päivästä toiseen talven kylmyydessä muonavarojen vähentyessä ja loppuessa viimein kokonaan. Kirjailija kuvaa todentuntuisesti sotilaiden asennemuutosta Saksan armeijan kaikkivoipaisuudesta sodan mielekkyyden pohtimiseen.

Katharinan isä taas saa natsiyhteyksiensä takia etuja itselleen ja perheelleen. Hyväosaiset ummistavat silmänsä esim. juutalaisten tilanteelta: minkkiturkkeja ja lastenvaunuja ilmestyy perheen naisille, eikä niiden alkuperää vaivauduta miettimään – tai korkeintaan pidetään etuja oikeutettuina.

Vaikka sodasta on kirjoitettu paljon, Magee löytää uuden näkökulman sotaan saksalaispariskunnan kautta. Ei ihan tavallista juhannuslukemistoa, mutta vaikuttava ja monilta osin miettimään pakottava lukukokemus.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Rein Raud: Rekonstruktio

Kirjan kertojana on isä, jonka tytär on kuollut 5 vuotta aiemmin epäselvissä olosuhteissa kolmen muun nuoren kanssa. Kyseessä on nuorten yhdessä suunnittelema ja toteuttama polttoitsemurha. Isä alkaa selvittää sitä, mitä nuorten kesken oikeastaan tapahtui ja miksi hänen tyttärensä Anni oli mukana. Isä seuraa tyttärensä jälkiä Ranskaan ja palaa sitten Viroon selvittelemään syrjäisellä tilalla asuneen nuorten yhteisön asioita. Tapahtumavyyhti purkautuu henkilö kerrallaan, kun isä kiertää haastattelemassa yhteisön jäljelle jääneitä jäseniä tai muita Annin elämässä mukana olleita.

Kirjan rakennetta on verrattu salapoliisiromaanin tapaiseen rikoksen selvittelyyn.  Enemmän minusta kirjassa kuitenkin korostuu inhimillinen tragedia. Kirjailija kuvaa hyvin suljetun yhteisön syntyä, ryhmän sisällä olevia valta- ja vaikutussuhteita sekä ihmisten motiiveja kuulua yhteisöön. Nuoret pyrkivät elämään ekologisesti ja terveellisesti, joogaamaan ja syömään yhdessä sovitun ruokavalion mukaisia ruokia. Nuorten pitää myös avautua itsestään toisille - ryhmäkokoontumisissa harjoitetaan aikamoista keittiöpsykologiaa. Pikku hiljaa ryhmä pienenee ja jäljelle jäävät sopivat keskenään yhteisestä lopusta. Eräs heistä kuitenkin varmistaa lopputuloksen (tämä käy ilmi jo kirjan esipuheessa, joten en pilaa kenenkään lukuelämystä!).

Kirja on intensiivisesti kirjoitettu, jossakin vaiheessa pitkät filosofiset pohdinnat vähän herpaannuttivat lukuelämystä ja juonen etenemistä. Rein Raud sai kirjasta Viron valtion kirjallisuuspalkinnon. Kirja on ensimmäinen häneltä suomennettu teos.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Enni Mustosen uusi Syrjästäkatsojan tarinoita –sarja jatkuu kolmannessa osassa siitä, kun Ida joutuu jättämään Sibeliuksen perheen lapsenpiian pestin. Idalle avautuu paikka Albert Edelfeltin emännöisijänä, ja heti häntä aletaan varoitella Albert-herran iloluontoisuudesta pienin vihjailuin.

Ida Eriksson pääsee seuraamaan kyökin puolelta, mutta aitiopaikalta Suomen taiteen uskomattoman luovuuden kautta. Kuuluisa taiteilija toisensa perään marssitetaan Albert Edelfeltin atelieeriin. Ida kantaa pöytään sillivoileipiä ja viinaa, ja kuulee samalla koko Suomen kansaa ja kulttuurielämää koskevia keskustelunpätkiä.

Toimelias ja kunnollinen Ida ihastuu vastoin tahtoaan komeaan isäntäänsä. Välillä mukana kuvassa on Edelfeltien kalsea avioelämä, välillä Albertin pahennusta herättävät rakastajattaret. Ja lopulta Idankin on tehtävä valintansa.

Enni Mustosen historiallinen sarja lunastaa jälleen odotukset. Ihan pakko oli tutkia tarkemmin monia Edelfeltin maalauksia ja elämää tämän kirjan jälkeen. Historia avautuu Idan kautta elävyydessään aivan uudella tavalla, nyt taas odotellaan seuraavaa osaa!

torstai 4. kesäkuuta 2015

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Dag Soltstad on Norjan arvostetuimpia kirjailijoita 17 romaanillaan, mutta minulle aivan uusi tuttavuus. Kieli on omintakeista, toistelevaa, jopa jankkaavaa, ehkä hiukan kafkamaista, mutta mielenkiinto herää.

Ujous ja arvokkuus kertoo yhden aamupäivän tapahtumista opettaja Elias Ruklan elämässä. Elias on yli viisikymppinen kirjallisuuden lehtori, jonka elämä romahtaa erään aamutunnin jälkeen. Elias on tottunut opettamaan nuorisoa, jota ei vähempää voisi kiinnostaa Ibsenin tuotanto ja kaikki mitä lehtorin kuuluisi kansakunnan nousevalle nuorisolle opettaa. Vai onko sittenkään tottunut? Kun oppilaat eivät reagoi hänen yhtäkkiseen ilmestykseensä Villisorsaa käsittelevällä tunnilla, Elias romahtaa.

Alkaa muisteluiden sarja, jossa kerrataa Eliaksen elämää. Elias tapasi aikoinaan opiskellessaan suuren karaktäärin Johan Corneliussenin, josta tuli hänen paras ystävänsä. Johanin upea vaimo Eva oli Eliaksen mielestä kaunein ihminen maan päällä. Muistelot ja elämän pohdinta vuorottelevat, ylimpänä nykyihmisen syvä eksistentiaalinen kriisi. Kirjassa sivutaan monia kirjallisuuden suurnimiä, myös Saarikoski saa oman minuuttinsa parrasvaloissa.


sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Olen tykännyt Kate Atkinsonin kirjoista aina ensimmäisestä (Museon kulisseissa) lähtien. Uusin on ns. dekkari, jossa päähenkilönä on parista aiemmastakin kirjasta tuttu Jackson Brody. Brody on keski-ikäinen entinen poliisimies, joka on vaihtanut yksityisetsivän hommiin. Mukana kirjan kuvioissa pyörii muitakin entisiä poliiseja, Brian Jackson ja Tracy Waterhouse. Enemmän kuin dekkari, kirja on kertomus vanhenevien, yksinäisten ihmisten elämästä; kaikki ei ole mennyt ihan putkeen tai niin kuin nuorena toivoi ja kuvitteli.

Kirjan nimi selittyy sillä, että Brodysta tulee kuin sattumalta pienen borderterrierin omistaja, Tracy taas tulee ostaneeksi lapsen bussipysäkillä. Tracy on aina toivonut lasta, mutta toive ei ole toteutunut, kun lapselle ei ole ilmaantunut potentiaalista isääkään. Brody taas kipuilee entisten vaimojen ja naisystävien ja uuden, ehkä mahdollisen suhteen välimaastossa. Kirjan varsinaisessa juonessa on kyse adoptiolapsen halusta aikuisena selvittää oma alkuperänsä ja toisaalta vanhasta selvittämättömästä murhasta, johon myös liittyy hävinnyt lapsi. Sivuhenkilöinä esiintyy monta senioripoliisia, joilla ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissa: uralla on edetty kyseenalaisin keinoin ja golfista on tullut tärkeämpää kuin se, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun unohtaa dekkarijuonen ja seuraa vain sitä, miten päähenkilöt tunaroivat ja sotkevat elämänsä, Atkinsonin lämmintä ja huumorintajuista kerrontaa on nautinnollista lukea. Dekkarijuoni toisaalta takaa sen, että kirjan loppu on selkeä ja ratkaisut löytyvät. Sopivasti jää myös asioita auki seuraavaa kirjaa odotellessa. Yorkshiren maisemissa ja Whitbyn merenrantakaupungissa viihtyy.

torstai 28. toukokuuta 2015

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Carol Shieldsin romaani vaikutti aluksi tavallisen perheen tavalliselta tarinalta. Kirjan kertoja on Judith, elämäkertoja kirjoittava kirjailija ja perheenäiti. Lukija pääsee sisään Judithin maailmaan ja saa kuulla tämän perheestä ja työstä sekä ystävistä. Liikutaan ylemmän keskiluokan piireissä, arjen käänteissä. Tavallisen elämän kuvaus miellyttää minua yleensä, mutta tällä kertaa alkoi jossain vaiheessa ihmetyttää se, että heidän tavallinen tuntui aika erinomaiselta, jotenkin turhan hienolta ja erityisen hyvältä tavalliseksi.

Tarina kohoaa loppua kohti ja avaa kiinnostavia pieniä huomioita elämästä, tarinoista ja ihmisten välisistä kohtaamisista.

Hauska yksityiskohta on se, että huomasin kirjan ilmestymisvuoden (ilmestynyt englanniksi 1976) vasta kirjan luettuani, eikä aikakausi tullut mieleeni tarinaa lukiessani: romaani olisi voinut sijoittua yhtä hyvin tähän aikaan kuin 1970-luvulle.

Palkitun kirjailijan teksti on jo esikoisromaanissa sujuvaa ja kaikin puolin mukavaa luettavaa. Tämä oli minulle ensimmäinen Shieldsin romaani, taidanpa tarttua toiseenkin!

maanantai 25. toukokuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen kirjasta tulee mieleen Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Molemmissa perheen nuorta epäillään terroristiksi, tappajaksi. Molemmat nuoret ovat onnettomia, Hirvosen kirjassa Aslak on aina ollut erilainen, koulukiusattu, masentunut, eristäytynyt. Aslakilla ei ole ystäviä, lyhyen ajanjakson hänen ystävänään on toinen erilainen, japanilaistaustainen Taika. Sen jälkeen ystäviä löytyy ainoastaan verkosta – ja ovatko hekään ystäviä?

Aslakin vanhemmat ovat vihreitä idealisteja, jotka tekevät työtä paremman maailman puolesta. Kirjassa ei juurikaan kerrota Eerikistä, Aslakin isästä. Kirja on äidin ja kahden lapsen, Aslakin ja Aavan, tarina. Vaikka lapsia on rakastettu, molempien nuoruus on ollut onneton. Aava on halunnut perheensä luota mahdollisimman kauas, lääkäriksi Afrikkaan. Siellä hän kylläkin tekee saman tyyppistä auttamistyötä kuin vanhempansa tahoillaan. Aslak ei ole koskaan saanut kiinni elämästä vaan sulkeutunut omaan maailmaansa.

Miten rakastavien, kaikkensa yrittävien vanhempien lapsista tulee terroristeja? Eivät Laura ja Eerik tietysti ole täydellisiä, lapset kuuntelevat iltaisin heidän riitojaan. Molemmat tekevät omaa uraansa, eivätkä osaa auttaa kipuilevaa, oirehtivaa Aslakia. Seuraukset ovat kamalat.

Vaikkakin kirjan maailma oli synkkä, ja epätoivoinen loppu ennakoitavissa, Elina Hirvosen teksti vei eteenpäin. Näkökulman vaihdokset Aavan, Aslakin ja äiti-Lauran välillä rytmittivät tarinaa. Kirjaa lukiessa mietti, mitä Lauran ja Eerikin olisi pitänyt tehdä toisin? Miksei kukaan muukaan osannut auttaa?

maanantai 11. toukokuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Vaellustarinat ovat nyt muotia, Kirjaveräjästäkin voit lukea Harold Fryn vaelluksesta Englannissa ja Cheryl Strayedin tositarinaan pohjautuvasta vaelluksesta Yhdysvaltain halki. Emma Hooper on kanadalainen muusikko ja kirjailija ja hänen kirjansa päähenkilö, 82-vuotias Etta, vaeltaa halki Kanadan katsomaan merta. Etan vaellus on myös valmistautumista kuolemaan, hän ei aina oikein muista kuka on, mutta matka meren äärelle on tärkeä riitti. Matkaseurana, tukena ja turvana Etalla on kojootti nimeltään James.

Etan vaellusta seurataan tiedotusvälineissä ja ihmiset matkan varrella olevissa kylissä haluavat nähdä Etan ja antaa hänelle lahjoja. Etta olisi mieluiten ihan itsekseen ja kulkisi yksin. Tämä muistuttaa Harold Fryn tarinaa, jossa mediamyllerrys ja kaiken kaupallisuus viedään koomisella tavalla huippuunsa. Etan tarinassa kaikki on paljon hienovaraisempaa.

Etan, hänen miehensä Oton ja heidän ystävänsä Russellin tarinaa kerrotaan takaumina. Kaikki palaa päähenkilöiden nuoruuteen ja ensimmäiseen maailmansotaan, jolloin myös kanadalaisia nuoria miehiä värvättiin Eurooppaan sotimaan. Otto lähti vapaaehtoisena, mutta Russellia ei jalkavamman takia hyväksytty. Oton sotakokemuksista kerrotaan osin Etan ja Oton kirjeenvaihdon kautta, osin Oton kertomana. Etan ja Oton suhdekin kehittyy kirjeiden kautta, vähän kuin nykyajan nettirakkaudet?

Etan poissa ollessa Oton on pakko pärjätä itsekseen: Hän opettelee mm. leipomaan, hankkii marsun ja sattumalta ajautuu myös tekemään paperimassasta pihan täyteen eläinhahmoja.

Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta kovasti !

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Carl-Johan Vallgren: Tarina merkillisestä rakkaudesta

Ruotsalaisesta Carl-Johan Vallgrenista kohistaan hänen kirjoittamansa dekkarin, Varjopojan, takia. Luin Varjopojan ensin ja ajattelin sitten katsoa, osaako Vallgren kirjoittaa muunkin tyylisiä kirjoja. Varjopoikahan syntyi kirjailijan sanojen mukaan halusta kokeilla, miltä rikostarinan kirjoittaminen tuntuisi.

Tarina merkillisestä rakkaudesta on ilmestynyt jo 2002, suomennos 2003. Kirjasta Vallgren sai August-palkinnon, Ruotsin Finlandian. Tarina on nimensä mukaan kummallinen: Vuonna 1813 saksalaisessa ilotalossa syntyy samana yönä 2 lasta, tyttö ja poika. Lapsista tulee erottamattomat ja heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa. Erikoista on, että poika, Hercule nimeltään, on pahasti vammainen ja lisäksi kuuro-mykkä – hän kommunikoi ainoastaan ajatuksin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat ”samalla aaltopituudella”. Vanhoilla päivillään Hercule opettelee viittomakielen ja kirjoittaa siitä jopa opaskirjankin.

Kirjaan mahtuu monenlaista. Toisaalta juoni on kuin jännitysromaanissa: Hercule ja Henrietta kadottavat toisensa noin 10-vuotiaina ja siitä lähtien Hercule etsii Henriettaa ympäri Eurooppaa. Jesuiittamunkit juonittelevat, jahtaavat Herculea ja yrittävät tuhota tuon ”paholaisen epäsikiön”. Hercule selviytyy kuin ihmeen kaupalla vaaratilanteista. Hercule ja Henrietta löytävät toisensa, mutta yhteistä elämää heille ei ole luvassa.

Kirjassa kerrotaan tuon ajan luostariyhteisöistä, jesuiittamunkeista, ilotaloista, teollistumisesta, köyhien vaivaistaloista, vammaisten kohtaloista esim. kiertävien sirkusten vetonauloina jne. Kirjan loppuosassa kerrotaan viittomakielen kehittymisestä ja kouluista kuuro-mykille.

Kirjaa luki kuin jännitystarinaa, Vallgren kuljettaa tarinaa taitavasti ja kertoo samalla aikakauteen liittyvistä historiallisista ilmiöistä mielenkiintoisesti. Kenties kirjan lopussa Herculen viimeisten vuosien kuvaus alkoi jo olla vähän liikaa, mutta hänen elämäntarinansa kerrottiin johdonmukaisesti loppuun saakka.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa


Miten elää ilman rahaa on nuoren miehen kertomus rahattomasta elämästä. Kirja on mielenkiintoinen kuvaus vaihtoehtoisesta elämäntavasta, jossa Tomi hyppää pois oravanpyörästä. Kirja antaa vinkkejä ruuan, vaatetuksen, terveydenhuollon ja yöpymisen hankkimiseen ilmaiseksi.

Parasta kirjassa on pieni maistiainen Tomin elämää ja matkoja neljän vuoden ajalta. Hän kohtaa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, tutustuu maailmaan ja pohtii omaa maailmankatsomustaan. Ja selvästi ilman rahaa tulee toimeen, kunhan vain on rohkea, sosiaalinen, yritteliäs ja minnekään ei ole kiire. Pyytämällä saa, mutta koko ajan saa olla kerjuulla.

Eniten kirjassa arveluttaa koko rahattoman filosofian pohja. Tomi vakuuttelee miten hän ei vie keneltäkään mitään, mutta kuitenkin tuntee välillä huonoa omaatuntoa itsekin, kun kaverit maksavat kaljaillan. Ja vaikka kuinka dyykkaa ruokansa, matkustaa peukalokyydillä ja sohvasurffaa, joku maksaa siinäkin kaiken. Dyykkauksessa ruuan maksaa kauppias ja tietysti loppujen lopuksi maksavat asiakkaat hävikkinä. Peukalokyydin maksaa auton omistaja, sohvasurffauksen asunnon haltija. Sori Tomi, rahaton elämä kuulostaa kerjäläisen elämältä.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Paula Havaste: Tuulen vihat


Tuulen vihat avaa Paula Havasteen uuden historiallisen sarjan. Kirja kertoo nuoresta Kertestä ja hänen perheestään 1100-luvulla Suomen korvessa. Kerten äiti on kuollut, mennyt tuulen vihoihin heti Kerten syntymän jälkeen. Isä Paimio on elossa, mutta kova kasvattaja, joka nyrkki heilahtaa päin omia lapsiakin. Veli Sule on ruumiiltaan heikko ja saa kohtauksia, mutta ennustaa kohtausten jälkeen.

Kerttekään ei ole tavallinen tyttö, hän pystyy näkemään kuolleiden henkiä ja keskustelemaankin niiden kanssa. Loitsut ja taiat ovat tärkeä osa perheen jokapäiväistä elämää, ja niitä on parasta osata. Kertestä kasvaa tarinan myötä vahva nuori nainen, joka osaa ottaa haluamansa.

Tuulen vihat on mielenkiintoinen kirja, josta välittyy myös Suomen kansan historiaa ja perinnettä runsain mitoin. Paula Havaste kirjoittaa sujuvasti ja nappaa lukijan mukaansa. Erämaa elää ja hengittää, kalastus ja metsästys tulevat lähelle. Kirkon tulo Suomeen on kuvattu kansan näkökulmasta, tavallinen torppalainen ei voi käsittää miksi häneltä äkkiä vaaditaan erilaisia veroja ja maksuja, vieläpä asevoimien avustuksella. Miksi pitäisi antaa omasta vähästään tuntemattomalle paaville ja tämän kätyreille?

Nytpä vain odottelemaan sarjan seuraavaa osaa!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Cheryl Strayed: Villi vaellus


Tämän kirjan suhteen minulle kävi harvinainen tapaus: näin ensin elokuvan, ja sitten halusin lukea kirjankin. Ja molemmista pidin. Kirja oli elokuvan jälkeen tuttua, elokuva noudatteli alkuperäistekstiä yllättävänkin tarkkaan.

Villi vaellus on Cherylin elämäkerrallinen kertomus nuoruuden huimasta vaelluksesta. Cheryl on äitinsä kuoleman jälkeen ajautunut yhä tukalampiin tilanteiseen, mukaan ovat tulleet huumeet, avioero, abortti ja vieraantuminen perheestä. Pieni sattumalta löydetty kirjanen kuuluisasta vaellusreitistä muuttaa kuitenkin hänen elämänsä. Cheryl päättää lähteä pitkälle patikkamatkalle läpi Yhdysvaltojen yksin, mukanaan vain jättimäinen rinkkansa ja hatara käsitys vaellusvarusteista.

Taival on tuskallista, väsyttävää ja ihanaa. Cheryl kuvaa hienosti ja todenmukaisesti matkan kohokohtia ja haasteita. Tällaisen kirjan luettuaan on aina vaarassa saada vaelluskärpäsen pureman, vaikka lähtökohdat olisivat yhtä hatarat kuin Cherylillä.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Annamari Marttinen: Vapaa

Annamari Marttinen tarttuu kirjoissaan yhteiskunnassa pinnalla oleviin asioihin, jotka usein herättävät kiivastakin keskustelua. Aiemmin hän on kirjoittanut mm. avioerosta, dementiasta, huumeidenkäyttäjästä ja hänen läheisistään. Uusimmassa kirjassaan Marttinen kertoo turvapaikan hakijan ensimmäisistä sekasortoisista kuukausista Suomessa, Konnunsuolla sijaitsevassa vastaanottokeskuksessa.

Kirjan näkökulma on irakilaisen Mahdin, joka on selvinnyt Kreikan ja Italian kautta Suomeen. Mahdin kautta kuvataan pakolaisen arkea vastaanottokeskuksessa, jossa ei voi tehdä mitään muuta kuin odottaa kuulusteluja, maahanmuuttoviranomaisten puhuttelua ja päätöstä siitä, saako jäädä vai pitääkö lähteä. Päiviä rytmittävät rukoushetket, ruokailut ja onneksi myös suomen kielen opiskelu, jota Konnunsuolla on turvapaikan hakijoille 5 tuntia päivässä. Luonnollisesti suomen kielen opettajasta tulee kurssilaisille luottohenkilö, jonka kanssa vietetään päivittäin useita tunteja ja jonka kannustus on tärkeää.

Kirjassa kuvataan uudestaan ja uudestaan Mahdin mielen liikkeitä päiväsaikaan ja toisaalta öistä unettomuutta ja painajaisia. Kuvaus vaikutti todenmukaiselta, niin pakolaisen ajatukset varmasti kulkevat, kun kaikki on vasta alussa uudessa maassa ja ahdistus kaikesta taakse jääneestä vielä lähellä ja käsittelemättä. Välillä kirjaa oli tämän takia raskasta lukea. 

Välillä ajatus katkesi, kun kesken kappaleen kertojan ääni vaihtui Mahdista Katariinalle (suomen kielen opettaja) tai hän-kertojaan. Hieman irrallinen oli myös rinnakkaistarina Patusta, joka oli aikanaan viettänyt aikaa samassa sellissä, jossa Mahdi nyt asuu. Ymmärsin kyllä syyn, miksi kirjailija oli halunnut liittää tarinan kirjaan, mutta silti yhteys Mahdin elämään jäi minusta keinotekoiseksi.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement kertoo aika karmean tarinan Varastettujen rukousten vuoressa. Meksikon syrjäkylässä asustaa Ladydi-tyttönen äitinsä kanssa. Koko kylässä on vain lapsia ja naisia, miehet ovat lähteneet paremman elämän perässä kuka minnekin. Huumeliigat terrorisoivat seutua ja nappaavat oman käden oikeudella kauneimmat tytöt. Äidit piilottelevat tyttäriään maakuoppiin ja pukemalla heidät pojiksi mahdollisimman kauan. Hampaat väritetään mustalla tussilla, jotta tytöt näyttäisivät mahdollisimman rumilta.

Jennifer Clement keräsi aineistoa kirjaan yli kymmenen vuotta. Varastettujen rukousten vuori ei ole dokumentaarinen, mutta sillä on vahva todellisuuspohja.

Ladydin tarina on ankea, mutta toisaalta myös lämmin. Kirjan lukee melkein yhdeltä istumalta, ja se jää varmasti mieleen.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Tässäpä kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ja jonka lukemisen olisin halunnut heti aloittaa uudestaan alusta! ”Ehkä rakkaus oli totta” on lontoolaisen Sadie Jonesin ensimmäinen suomennettu, mutta jo neljäs häneltä ilmestynyt romaani. Teosta kuvataan hänen läpimurtoromaanikseen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Lontoon teatterimaailmaan. Luke, Paul ja Leigh ovat ystävyksiä, jotka haluavat tehdä teatteria: Luke kirjoittaa näytelmiä, Paul tuottaa ja Leigh toimii näyttämömestarina. Kirja alkaa kuitenkin syrjäisestä Sestonista, jossa Luke on viettänyt lapsuutensa jakaen aikansa alkoholisoituneen puolalaisen isänsä ja mielisairaalassa sähkösokkeja saavan äitinsä luona vieraillen. Sattumalta Luke tapaa Paulin ja Leighin, lähtee heidän peräänsä Lontooseen ja aloittaa kirjoittamisen.

Kaikki kolme päähenkilöä ovat hyviä, rehellisiä, kutsumustaan toteuttavia ja sitä kohti pyrkiviä lahjakkaita nuoria. Tarkimmin kuvataan Lukea, joka rakastuu palavasti ja epäonnisesti Ninaan, naimisissa olevaan näyttelijättäreen. Vaikka kirjassa kerrotaan teatterimaailmasta, kirjassa ei ole mitään pinnallista. Ja vaikka kolmikon rakkauselämä on hieman monimutkaista ja kiemuraista, sekään ei ole mitään kevyttä höttöä ja teennäisiä juonenkäänteitä, vaan lämpimästi kuvattua nuorten ihmisten oman polun ja kumppanin etsimistä.

Sadie Jones on toiminut aiemmin 15 vuotta tv-käsikirjoittajana ja se näkyy tekstissä. Ehkäpä tästäkin kirjasta tehdään elokuva, mutta ei se kuitenkaan pärjää kirjalle, joka on ihana! Lisää Sadie Jonesia, kiitos!

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie on pakistanilaissyntyinen, nykyään Lontoossa asuva kirjailija. Jumala joka kivessä on kolmas Shamsielta suomennettu romaani. Shamsien tavaramerkki on kuvata jotakin historiallista tapahtumaa keksittyjen romaanihenkilöiden kautta. Uusimmassa kirjassa kyseessä on vuonna 1930 tapahtunut verilöyly Peshawarissa, nykyisen Pakistanin luoteisosassa. Tuohon aikaan Gandhin oppi väkivallattomasta vastarinnasta oli levinnyt myös Pakistaniin. Pienestä alkanut tapahtumaketju aiheutti Peshawarissa usean sadan aseettoman pakistanilaismiehen surmaamisen ja hautaamisen tuntemattomaan paikkaan.

Kirjan päähenkilöitä on monta; brittiläinen naisarkeologi kuvaa tuon ajan asenteita yksinäiseen, työtä tekevään naiseen, jotka asenteet kärjistyvät vielä Peshawarin muslimiyhteiskunnassa. Vivian Spencer edustaa myös katoamassa olevaa siirtomaavaltaa. Vivian ystävystyy Najib-pojan kanssa, jolle opettaa asioita tämän kansan historiasta. Sattumalta Vivian tapaa myös Najibin veljen. Lopussa tarinaa kerrotaan myös kahden paikallisen naisen kautta. Tarinassa on paljon vastakkainasetteluja: naisen ja miehen asema, englannin ja pashtun kielet, naisen ja miehen välinen tai homosuhde, siirtomaavalta ja itsenäisyys, aseellinen ja aseeton vastarinta jne.

Tarina alkaa minusta kömpelösti aika kaukaa, 1. maailmansodan Ypresin taisteluista, mutta tiivistyy, kun päästään Peshawariin. Shamsie kuvaa henkilönsä elävästi, mutta on tarkasti perehtynyt myös tuon ajan ja alueen historiaan. Lopputulos on arvattavasti traaginen ja monimutkaisen juonen lankojen solmimista riittää. Lopussa on vielä vakuudeksi lainattu British Librarystä löytyvää dokumenttia tapahtumista ja kuolonuhreista.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Saša Saveljev elää isovanhempiensa kanssa Moskovassa. Mummon pitämä kuri ei ole pelkästään kova vaan kohtuuton (Saša ei saa esimerkiksi hikoilla) ja poikaa sätitään kirosanoja välttelemättä ja muutenkin estoitta: “Että pitää olla hemmoteltu elukka! Sašenka tahtoo sitä, Sašenka tahtoo tätä! Sašenka kuuluisi arkkuun mutta aina vaan tekee mieli jotakin. Olen nähnyt labratuloksesi, hautausmaa on sinulle sopivin puisto!

Haudatkaa minut jalkalistan taakse kuvaa arjen tapahtumia koulupojan näkökulmasta. Se on elämänmakuinen ja sujuva kuvaus tämän erikoisen perheen maailmasta. Isoäiti pitää langat, vaarin ja Sašan käsissään henkisen väkivallan keinoin. Pojan äidin mummo pyrkii pitämään henkisesti ja fyysisesti mahdollisimman kaukana lapsestaan.

Romaani avaa tämä perheen ihmissuhteita sekä mummon, vaarin ja Sašan äidin elämänvaiheita. Ihmiskohtaloiden moninaisuus ja ihmissuhdekiemurat nostivat esiin monenlaisia ajatuksia ja tunteita, joista tärkeimpänä se, että jokaisella aikuisella on mahdollisuus tehdä omat ratkaisunsa, ja myös ottaa vastuu valinnoistaan. Millaisia valintoja ja mistä syistä tämän romaanin avainhenkilöt ovat tehneet ja miten ne vaikuttavat romaanin keskiössä olevaan poikaan?

Kirjan takakannessa teosta kuvataan burleskina komediana, mutta kevyt tämä tarina ei missään nimessä ole. Joku voi kokea romaanin sisältämät tarinat ja henkilöt komediallisina, toinen vain kamalina, minussa taas heräsi paljon ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita.

Kirja ilmestyi alun perin vuonna 1996 Oktjabr-lehdessä ja se on filmatisoitu vuonna 2009. Jatko-osa Hroniki razdolbaja (Hunsvotin kronikat) oli vuoden 2013 myydyin venäläinen kaunokirja.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Satu Rommi: Monsuunimantroja


Monsuunimantroja: kirjoituksia joogasta ja Intiasta on Satu Rommin neljäs matkakirja. Satu on ashtangajoogan opettaja ja vapaa toimittaja, joka on myös asunut Intiassa ja opiskelee siellä säännöllisesti joogaa.

Monsuunimantroja kuvaa Mysoren kaupungin elämää joogan jatko-opiskelijan näkökulmasta. Intia avautuu meluisana ja likaisena, mutta viehättävänä paikkana Sadun kuvauksissa. En hirveästi jaksanut innostua kirjan jatkuvasta urputuksesta, miten vain Sadun oma ashtangajooga on oikeaa joogaa ja länsimainen jooga vain hapatusta. Satu ei tahdo päästä millään yli siitä, että (kilpailevia) joogaopettajia valmistuu Mysorestakin 200 tunnin pikakurssituksella.

Satua selvästi harmittaa, että ihmiset käsittävät joogan hyvin tavoin, ja osalle se on vain hyvää tekevää liikuntaa. Joogaa pitäisi kirjan mukaan opiskella ihmisikä, eikä sekään riitä. Kovin kaukana ei ole ajatus puhdasoppisista joogeista, jotka lyövät muita päähän joogasutrilla. Kiinnostava kirja silti, ja Intian kuvaus on paikoitellen nautittavaa. Monia joogan kummallisia lieveilmiöitä muotivaatteineen ja gurun palvontoineen Satu havainnoi asiantuntevasti.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

J. M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Nobelisti Coetzee säväyttää uudella kirjallaan. Jeesuksen lapsuus on mukaansatempaava ja ihastuttava kirja. Noin viisivuotias David ja noin 45-vuotias Simón saapuvat uuteen maahan laivalla muisti pyyhittynä. Alku on karu, he joutuvat nukkumaan taivasalla ja byrokratia jauhaa omaa latuaan. Lukijakin ahdistuu muiden armoilla olevien pakolaisten puolesta.

David on kuitenkin hyvin erikoinen viisivuotias ja Simón puolestaan ihastuttava ajattelija ja opettaja. Simónin kuningasajatus on löytää pojan äiti, jonka hän uskoo tunnistavansa heti kun näkee. Alkaa kadonneen äidin etsintä kummallisessa uudessa yhteiskunnassa, jossa kaikkien olisi suotavaa tuntea vain tyytyväisyyttä.

Coetzee on syvällinen ajattelija, joka myös osaa pukea ajatuksensa kiinnostavan tarinan muotoon. Tämä kirja jää mieleen.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren loihtii ikäihmisten palvelutalo Ehtoolehtoon melkoisen sopan. Odotin heti minnalingrenmäistä hupailua ja terävää ironiaa, ja ensimmäisen puoliskon kirjasta olin aika lailla pettynyt. Jostakin syystä alku ei vain minulla toiminut. Toinen puolikas kirjaa onneksi pelasti tilannetta.

Kuolema Ehtoolehdossa kertoo yli 90-vuotiaiden ystävysten elämästä, kun outoja alkaa tapahtua. Nuoria ihmisiä kuolee, vanhuksia ylilääkitään ja rikoksia tapahtuu. Kaiken keskellä hiukan höperöt ja muistamattomat Siiri, Anna-Liisa ja Irma yrittävät saada asioista tolkkua ja löytävät elämästään paljon ilon aiheitakin. Ihana (helvetin) enkeli Mika auttaa leidejä asioiden selvittelyissä.

Dekkaritarinan ohessa Minna Lindgren onnistuu nostamaan esille monia karuja epäkohtia ja hulluuksia vanhusten kohtelussa. Ja kaikkein kovimmin niille nauravat vanhukset itse. Näillä vanhuksilla riittää tietoa myös kulttuurista, musiikista ja historiasta. Paikoitellen kirja on nautittavaa satiiria ja nauru irtoaa myös lukijalta. Helsingin tuntemus on lukijallekin eduksi, muuten pitkistä Helsinki-kuvauksista tulee helposti puuduttavia.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krienin ihastuttava, raju ja puhutteleva esikoisromaani kuvailee DDR:n pienen maalaiskylän viimeisiä kuukausia ennen kuin Saksat yhdistyvät. Nuori Maria asuu poikaystävänsä Johanneksen perheen luona, ja koulunkäynti ei maistu. Maria lukee mieluummin ja kuljeskelee arkiaskareita paossa, kunnes kohtaa naapurin omalaatuisen isäntämiehen Hennerin.

Hennerin ja Marian välillä leimahtaa, eikä rakkaustarinaa estä se, että Henner on Mariaa parikymmentä vuotta vanhempi. Alkaa piiloleikki, jossa Maria pujahtaa naapuriin aina tilaisuuden tullen, mutta asuu yhä poikaystävänsä maatilalla. Salailu raastaa Mariaa, mutta toisaalta hän ei uskalla kertoakaan kenellekään.

Onnistuuko suhde ikäerosta ja Hennerin hurjuudesta huolimatta? Miten nuoren Marian käy? Vielä joskus kerromme kaiken…

torstai 19. helmikuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Lukija aamujunassa on surrealistinen, aikuisten saduksikin kuvattu romaani, johon sisältyy useitakin tarinoita ja tarinanpätkiä erikoisista ihmiskohtaloista muuttuvassa maailmassa.

Romaani kertoo työkseen kirjoja tuhoavasta Guylainistä, joka rakastaa kirjoja. Työpäivät ovat suorastaan helvetillisiä: Matkalla töihin Guylain rauhoittaa itseään lukemalla junassa ääneen makulointikoneesta pelastamiaan tekstiarkkeja. Työpaikasta ja työpäivien kuvauksesta tulee mieleen kirjojen teurastamo. Kirjojen tuhoaminen riittäisi varmasti aikaansaamaan inhottavan olon, mutta tilannetta pahentaa vielä kovaa komentoa ja valvontaa ylläpitävä pomo sekä ärsyttävä työkaveri. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin: Yvon on Guylainin ystävä ja kollega, joka latelee klassikkoteoksia ulkomuistista kuin stereotyyppinen ranskalaisälykkö.

Muutoin miehen päiviin kuuluu lemmikkikultakala sekä entinen kollega Giuseppe, joka on menettänyt jalkansa työpaikan makulointilaitteeseen. Giuseppen halu elää ja pysyä kuivilla alkoholista pysyy yllä tavoitteessa hankkia menetetyt jalat pikkuhiljaa takaisin. Guylain auttaa ystäväänsä tässä tavoitteessa omalla tavallaan.

Eräänä päivänä Guylain löytää junasta muistitikun, jolta löytyy kiinnostavia tekstejä. Tekstit kertovat yleisen käymälän siisteydestä vastaavan “vessantädin” työstä ja muusta elämästä ja ne on kirjoittanut Julie-niminen henkilö, muuta ei selviä. Guylain viehättyy teksteistä (kuten myös Guylainin kuulijat) ja Giuseppen avulla hän alkaa selvittää, miten voisi löytää tekstien kirjoittajan.

Kirjassa kuvataan ystävyyssuhteita, joissa näkyy avoin, kunnioittava ja auttava suhtautuminen toiseen ihmiseen. Vastapainoksi on myös henkilöitä, joita päähenkilömme ei kunnioita, mikä on myös kuvattu suorasukaisesti. Vessantädin päiväkirjamerkinnät kertovat peittelemättä ja kaunistelematta tässä työssä kohdatuista tilanteista ja ihmisistä. Vaikka muuta voisi kuvitella, vessantäti kohtaa työssään karujen asioiden ohella myös kauneutta.

Kirjan alkupuolella en oikein saanut ideasta kiinni, ja välillä tarina tuntui jopa jotenkin teennäiseltä. Puolenvälin tienoilla pääsin kuitenkin vauhtiin. Kirjassa käsiteltiin kivasti muutosta, joka Guylainin elämässä toteutui. Tekstin voi varmaan tulkita niinkin, että työasiat kuvattiin aluksi ja myöhemmin keskityttiin muihin teemoihin, mutta koin asian sen sijaan niin, että päähenkilön elämässä ei ollut tarinan alussa paljon muuta kuin (helvetillinen) työ, mutta pikkuhiljaa tilanne muuttui.

Lukija aamujunassa käsittelee kirjallisuutta ja kirja-alan yhteiskunnallista tilannetta, suhtautumista uusiin asioihin ja eri rooleissa toimiviin ihmisiin. Sisältyipä tarinaan romantiikkaakin. Ranskalaisuus paistoi tekstistä hyvällä tavalla ja tarinaa oli mukava lukea.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Henni Kitti: Elävän näköiset

Kirjan tapahtumat alkavat Tornionjokilaaksosta, jossa Aleksandra ja Sakari syntyvät naapuriperheisiin ja kasvavat "toistensa peukaloita imien". Aleksandra ja Sakari ovat lapsesta saakka kiinteä parivaljakko, mutta nuorena Sakarin alkuperään liittyvä salaisuus tulee heidän välilleen. Aleksandra lähtee Helsinkiin kesätöihin siivoojaksi luonnontieteelliseen museoon ja näkee siellä sattumalta, miten eläimiä täytetään museon kokoelmiin. Kirjailija kuvaa hienosti tätä työtä ja sen eri vaiheita. Aleksandra pääsee museoon opiskelemaan konservaattoriksi ja työstä tulee hänelle elämänura.

Tarinassa kerrotaan kolmen sukupolven elämää pohjoisessa, Helsingissä ja pitkin maailman meriä. Aleksandra saa yksinään pojan, Santerin. Myös Sakari saa Anders-pojan. Santeri ja Anders viettävät kesälomiaan yhdessä pohjoisessa ja tapaavat Helsingissä, kun Anders käy Aleksandran luona. Aleksandran ja hänen kasvavan poikansa suhdetta kuvataan tarkasti: Santeri on erilainen ja erikoinen lapsi. Vai tuntuuko omat lapset erityisiltä kaikista äideistä?

Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti useita ammatteja: pohjoisessa Alfred ja Sakari työskentelevät Kiirunan kaivoksissa, Andersista tulee merimies, Santerista tähtitieteilijä, Aleksandra on eläinten konservoija. Ammattikuvauksissa on tarkkoja yksityiskohtia ja kerrotaan esimerkiksi, miltä kaivoksessa tuntuu olla syvällä maan sisällä. Tai toisaalta syvällä laivan uumenissa.

Tarina ja henkilöt imaisee mukaansa. Tapahtumista en viitsi kovin paljon kertoa, haluan säästää yllätykset ja elämykset lukijalle! Uskomattomalla tavalla Henni Kitti on punonut juoneen kaikenlaista ihmeellistä, fantastista ja yllättävää kuitenkin niin, että se tarinassa tuntuu täysin luonnolliselta ja johdonmukaiselta. Mukavan lisävärin kirjaan tuo siinä käytetty pohjoisen murre.  Ihanaa, kun voi vielä yllättyä positiivisesti avatessaan kirjan, jolta ei ole osannut odottaa mitään!


keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Maikki Harjanne: Riesa

Maikki Harjanteen kirjan takakannessa teos kuvataan aikuisten saduksi. Kertomus alkaa Riesan syntymästä ja etenee sinne minne tuuli Riesaa milloinkin kuljettaa. Riesa leijuu tilanteesta toiseen, tarkkailee ympäristöään ummikkona, mutta onnistuu kuitenkin aina luovimaan tilanteen mukaan, oppii lukemaan, oppii ulvomaan ja olemaan ulvomatta, kohtaa uusia tunteita ja oppii jopa pärjäämään kiintymyksen tunteen kanssa.
Riesan rinnalla kulkee kana, luotettava ja hallittava ystävä, joka munii uskollisesti munan joka aamu. Lyhyempiä aikoja seurana ovat mm. Teurastaja, tiedenainen sekä hoivaavat Alma ja Usko, joiden ansiosta Riesan kiemuraiset jalat korjataan. Matka jatkuu Pääkaupunkiin, missä tyttö päätyy omatoimisten opintojen kautta kohtaamaan Jalin, joka huomaa Riesan piilevän viisauden ja rohkeuden. Tiet kuitenkin erkanevat, Riesan täytyy palata omaan kyläänsä. Tarinan kaari kulkee Riesan syntymästä uuteen alkuun. Pieneen kirjaan mahtuu kauniita ja karumpia vaiheita, omaan mieleeni jäi päällimmäisenä kauniin outo tunnelma.
Riesa on nomadi ja kameleontti, mutta silti oma itsensä. Ympärillä olevat ihmiset ja eläimet ovat kukin omanlaisiaan. Tarinan muut henkilöt ovat vaihtelevan epäluuloisia toisiaan ja asioita kohtaan, mutta Riesa suhtautuu kaikkeen avoimesti. Riesa ei ehkä voisikaan suhtautua vieraaseen kielteisesti, kun joka ikinen asia on hänelle ennestään tuntematon. Uuden edessä hän on aina utelias, eikä edes pelokas. Riesa itse on outo, ulkopuolinen, kummajainen. Välillä lukiessa miettiikin, mikä ja kuka tämä Riesa on, mutta ennen kuin vastausta löytyy, Riesa on jo uudessa tilanteessa ja muuttunut itsekin.
Satu panee pohtimaan sitä, miten suhtaudumme uusiin asioihin, tilanteisiin ja toisiin ihmisiin tai eläimiin. Riesa hallitsee näkemisen, mutta vasta opettelee sitä miten tulla nähdyksi.  Sadun maailmassa arkiset asiat ovat ihmeellisiä, vaikka samalla kuvaus on yksinkertaista ja tavallaan karuakin. Tunnelma ja tahti on sadulle sopivaa ja jotenkin perinteistä.
Maikki Harjanteen aikuisten satu on erilainen ja avartava pieni lukukokemus.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Marion Brasch: Ja sitten hiljaisuus

Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Marion Brasch kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan DDR:ssä. Marionin isä on tärkeässä asemassa kommunistisessa puolueessa. Korkeaa moraalia edustava isä on puolueelleen lojaalimpi kuin perheelleen. Marion ja hänen 3 veljeään elävät rakkaudetonta elämää, heidän äitinsäkin kuolee jo suhteellisen nuorena syöpään. Kun veljet lähtevät kotoa, Marion perheen nuorimpana jää vielä joksikin aikaa isänsä luokse.  Vanhin veli loikkaa länteen, keskimmäinen veli tekee itsemurhan ja nuorin veli yrittää tappaa itsensä viinalla. Näin kirjassakin veljiä kutsutaan, ei nimillä.

Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista nuoren ihmisen oli elää lopun aikoja Itä-Saksassa, jossa eläminen oli niukkaa ja säänneltyä. Tiukka, tarkasti sääntöjä ja puolueen ohjeita noudattava isä teki kaikesta vielä vaikeampaa. Vähitellen olot kuitenkin vapautuivat ja nuoret keksivät itsekin erilaisia keinoja tehdä haluamiaan asioita: musiikkia, runoja, taidetta, näytelmiä.

Päähenkilö oli isänsä aseman lisäksi muutoinkin poikkeuksellisessa asemassa ikätovereihinsa nähden: Hänen äitinsä oli ollut englantilainen ja hän pääsi länteen, Lontooseen tapaamaan isoisäänsä. Muurin murruttua ja kaiken alkaessa muuttua, päähenkilö katselee jopa kaihoisasti taaksepäin.

Kirjassa ärsyttivät tahattomat painovirheet: tekstiin oli pujahtanut sanoja, jotka muistuttivat kirjoitusasultaan sitä sanaa, jota lauseeseen oli haettu. Joihinkin lauseisiin oli jäänyt saksankielinen sanajärjestys. Lisäksi käytettiin outoja uudissanoja, kuten rebelli tai arokantti. Muuten kirja oli sujuvasti kirjoitettu. Hieman surumielinen ja nostalginen vire ympäröi päähenkilöä ja hänen perhettään, samoin mennyttä Itä-Saksaa.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Intiaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuva Tulvaniitty on koskettava kertomus kahden veljeksen elämäntaipaleesta. Subhashin ja Udayan tarina kerrotaan eri näkökulmista kirjan henkilöiden kautta. Kovin montaa ihmistä ei kirjassa ole kaiken kaikkiaan, mutta tarina on rikas ja saa pohjaa oikeista historiallisista tapahtumista.

Jhumpa Lahiri on itse Intiasta muuttaneiden siirtolaisten tytär, ja osaa kuvata hienosti Intian ja länsimaiden eroja. Tarkkanäköisestä kuvauksesta oppii uuttakin.

Lahiri kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Alku oli kirjassa minulle vähän tylsempää, mutta pian tarina imaisee otteeseensa. Juuri tällaista kirjallisuus on parhaimmillaan: lukija kokee oivalluksia, pystyy samaistumaan toisen kokemuksiin.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Virkistävää lukea taas pitkästä aikaa Anna-Leena Härkösen napakkaa ja suoraa tekstiä! Kirjassa on kyse lottovoitosta, joka osuu Eeville ja Karille, aivan tavalliselle pariskunnalle, jotka käyvät töissä ja joiden rahat ei oikein meinaa riittää. Lottovoitto sekoittaa pariskunnan elämän totaalisesti ja niinhän siinä tietysti aina käykin. Eevin ja Karin tarinaa seuratessa miettii väkisinkin, miten itse selviäisi täyspäisenä moisesta onnenpotkusta!

Eevin ja Karin reagointi voittoon tuntuu tutulta: Ensin mahtava riemu ja heti perään pulma siitä, mitä ihmettä rahojen kanssa tehdään? Miten rahat sijoitetaan, mitä niillä hankitaan, onko sinun rahat ja minun rahat jne. Kenelle uskaltaa kertoa ja kenelle ei, miten sukulaiset ja ystävät, saati vieraammat ihmiset reagoivat? Jatketaanko töissä – jos ei jatketa, mitä sitten tehdään?

Eevi ja Kari tekevät varmaan ne tavallisimmat asiat: auto ja asunto vaihtuvat, matkoilla käydään, työt lopetetaan, heräteostoksia tehdään. Anna-Leena Härkösellä on kirjaa kirjoittaessaan ollut käytettävissä tutkimus lottomiljonääreistä. Eniten kirjaa lukiessa kiinnostaa se, mitä Eeville ja Karille tapahtuu, miten he kestävät elämänmuutoksen, mitä heidän suhteelleen tapahtuu. Tästä Härkönen kuvaa muutosvaiheen pahimman kriisin ja jättää kirjan lopun mukavalla tavalla auki. Ehkä lottovoitto kärjistää Eevin ja Karin elämäntilannetta hyvällä tavalla niin, että heidän on pakko tehdä muutoksia, jotka muutoin olisivat jääneet vaikkapa mukavuudenhalusta tekemättä. Siinä mielessä kyse on oikeasti onnenpotkusta.