maanantai 12. kesäkuuta 2017

Marko Annala: Värityskirja

Joutsenosta kotoisin oleva Mokoma-yhtyeen perustaja Marko Annala on kirjoittanut esikoisromaaninsa, jossa hän käy läpi elämäänsä lapsuudesta tähän päivään. Lapsuus- ja kouluvuosia Annala kuvaa tarkimmin.

Yläkoulussa Annalaa kiusattiin kenenkään puuttumatta tilanteeseen. Kuvaukset kiusaamisesta ovat rankkaa luettavaa. Yläkoulusta tie vie ammattikouluun, kun todistus ei riitä muuhun. Ilahduttavana valopilkkuna mustan keskellä ammattikoulun päättäjäisissä äikänope Lea palkitsee Markon stipendillä. Mutta koulunkäyntiä Marko jatkaa vasta aikuisena ja lukee itsensä ylioppilaaksi iltalukiossa, todistaakseen, että hänestä on siihen.

En ole mikään hevimusiikin ystävä, mutta luin mielenkiinnolla Annalan musiikkiurasta ja bändien vaiheista. Säveltämis- ja sanoitustyöprosessia oli kuvattu kiinnostavasti. Kirjan tumma juonne tulee toistuvista masennusjaksoista ja paniikkikohtauksista. Perhe ja lapset ovat olleet hyvä ja eheyttävä voima paranemisessa.

Vaikka Annala kertoo kirjassa omasta elämästään, teos on kuitenkin luokiteltu romaaniksi. Annala on itse sanonut, että hän ei välttämättä muista asioita niinkuin ne oikeasti tapahtuivat ja paljon muistoja on kokonaan hävinnyt. Ehkä siitä tuo Värityskirja-nimi? Kirja on varmaankin myös terapiakirja; kaikki paha, mutta myös hyvä on käyty läpi ja kirjoitettu ulos. Paha on myöskin anteeksiannettu koulukiusaajille.

Värityskirja on selkeästi etenevä kronologinen tarina selviytymisestä. Tarina on yksinkertaisesti kirjoitettu, lyyrikkoa tästä ei löydä kuin korkeintaan masennusvaiheen kuvauksista, joissa kirjoittaja pelkää pimeää metsää ja sen petoja.

Hieno tarina, kyllä Lea-ope on varmaan taas ylpeä!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni


Turkinkielinen alkuteos ilmestyi jo 2014, mutta teos on silti erittäin osuva puheenvuoro juuri tähän poliittiseen tilanteeseen, jossa länsimaat ja Turkki tuntuvat olevan törmäyskurssilla lähes kaikessa. Erityisesti välit Eurooppaan ovat kiristyneet ja vielä kirjan kirjoittamisen aikaan mahdolliselta näyttänyt liittyminen Euroopan Unioniin näyttää lipuvan yhä kauemmaksi.

Pamuk kirjoittaa tällä kertaa tavallisesta kansanmiehestä, katukaupustelijasta, joka yrittää ansaita vaatimattoman elantonsa ja leivän perheelleen kaupustelemalla milloin mitäkin, mutta pääasiassa bozaa, joka on kirjailijan sanojen mukaan: ”käyneestä hirssistä valmistettu sakea, hyväntuoksuinen, tummankellertävä ja kevyesti alkoholipitoinen neste, aasialainen perinnejuoma”. Sitä voisi siis verrata vaikka meikäläiseen simaan. Perinnejuoman kaupustelijoita samoin kuin jugurtin kaupustelijoita oli 60- ja 70-luvun Istanbulissa runsaasti ja maalta tuli kokonaisia perheitä ja sukuja kaupunkiin elättämään itseään kaupustelulla. Nämä perheet asettuivat asumaan Istanbulin laidoille epämääräisiin slummeihin, joihin kyhäsivät itse jonkinlaiset talot. Osa suvusta tai perheestä jäi maalle, mutta vieraili perhejuhlissa kaupungissa ja usein morsiamet ja sulhaset löytyivät omasta kotikylästä tuttujen sukulaisten parista. Sukusiteet pysyivät siis vahvoina kaupungissakin vielä vuosikymmenten jälkeen.

Päähenkilö Mevlut on hyväntahtoinen ja perinteisen uskonnollinen sekä ahkera mies, joka ei usko epärehellisyyteen eikä lahjuksiin. Siksi hänen on vaikea saavuttaa minkäänlaista menestystä kaupungissa. Vaikka hän kuinka raataa kaupustelijana, hän ei onnistu saavuttamaan vaurastumista kuten vähemmän omantunnonarat sukulaisensa. Kirjassa korostuu Istanbulin historiallinen ja kulttuurinen monikerroksellisuus, mutta tällä kertaa Pamuk keskittyy lähihistoriaan. Mevlut on 10 vuotias muuttaessaan maalta 60-luvulla kaupunkiin isänsä avuksi ja lopussa eletään jo nykyaikaa Mevlutin ollessa ikämies.

Mevlut ystävystyy helposti ja on avoin kaikelle. Hänen kauttaan lukija pääsee tutustumaan Istanbulin alakulttuureihin ja sisäisiin ristiriitoihin vanhoillismielisten, uudistusmielisten, kurdien sekä alevien välillä. Mevlut itse pysyttelee tiukasti riitojen ulkopuolella, vaikka välillä on vähällä joutua syntipukiksikin. Kertomuksen keskiössä on perhe ja parisuhteen merkitys. Myös naiset saavat välillä puheenvuoron, sillä kirjassa on käytetty minäkertojana useita eri henkilöitä. Kaikkein tärkein teema on kuitenkin jälleen kerran Pamukille niin rakas Istanbul ja sen kehitys kaupunkina. Kirja sopii erinomaisesti turkkilaisesta ajattelutavasta kiinnostuneille ja tällä kertaa näkökulma on todella ”kadunmiehen”.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta

Pikkumusta kertoo maailmankuulun Coco Chanelin tarinan kaunokirjallisuuden keinoin. Coco on räväkkä poikkeusihminen: lahjakas puurtaja, tekee mitä haluaa, kenen kanssa haluaa, ottaa omansa keinoja kaihtamatta. Coco luo uutta muodin maailmaan ja onnistuu käyttämään suhteita hyväkseen noustessaan yhteiskunnan arvoasteikossa. Pohjimmiltaan Coco on kuitenkin äärimmäisen yksinäinen, isänsä hylkäämä pikkutyttö.

Coco liikkuu 1920-luvun seurapiireissä, juhlii ja vaihtaa rakastajaa. Hän tekee ympäripyöreää päivää ompelimoissaan ja muotitaloissaan, ja onnistuu. "Minä en luo muotia. Minä olen muotia." Kirja avaa mielenkiintoisella tavalla vuosisadan alun hienostoelämää ja Cocon persoonaakin. Venäläiset emigrantit, taiteilijat ja brittiaateliset ovat Cocon ystäväpiiriä. Kuitenkin Coco viihtyy parhaiten äärimmäisen askeettisessa hotellihuoneistossaan, ja on vähän hukassa omassa elämässään.

Pikkumusta on mielenkiintoinen kirja, Cocosta riittää ammennettavaa vielä pitkään. Pikkumusta päättyy jo vuoteen 1930, kun Coco lähtee valloittamaan Amerikkaa. Onkohan kirjalle jatkoa suunnitteilla?

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Liane Moriarty: Nainen joka unohti


Miltä tuntuu kun huomaa yhtäkkiä olevansa 10 vuotta vanhempi kuin luulee olevansa ja kadottaneensa muistot vuosikymmenen ajalta?

Perheenäiti Alice herää sairaalasta. Hän on lyönyt päänsä kuntoillessaan, ja pian hänelle valkenee, että aika on mennyt eteenpäin vuosikymmenen. Hän muistaa olevansa naimisissa ja odottavansa ensimmäistä lastaan rakkaan aviomiehensä kanssa.

Vähitellen Alicelle valkenee, että asiat ovat muuttuneet totaalisesti. Hänen rakas miehensä haluaa avioeron, ainoa sisko on etääntynyt ja äitikin on mennyt naimisiin.

Alice peilaa itseään muiden silmin. Hänet nähdään kiireisenä ja tehokkaana perheenäitinä, mutta hän ei tunnista itseään muiden kuvauksesta. Millaiseksi ihmiseksi hän on muuttunut? Mitä on mahtanut tapahtua kymmenen vuoden aikana? Miksi kukaan ei halua puhua Ginasta, joka on kuulemma ollut hänen paras ystävänsä?

Vaikka kirjan teema on vakava, se on kepeää ja nopeaa luettavaa. Kirja koukutti lukemaan sen kerralla loppuun. Moriartyn tyyli kuvata elämää Australian auringon alla on osuvaa. Kirjaa lukiessa alkaa itse pohtia, että miltä tuntuisi jos luulisi itse olevansa 10 vuotta nuorempi. Olisiko sitä tyytyväinen  omiin valintoihinsa? Kirjan aihe jää pyörimään mieleen pidemmäksikin ajaksi.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Ljudmila Ulitskaja on alkuperäiseltä ammatiltaan geenitutkija ja perinnöllisyystieteilijä, mikä näkyy hänen kirjoissaan. Medeia ja hänen lapsensa onkin sukuromaani, jossa käydään melkein jokaisen henkilön elämäntarina lävitse. Henkilöitä on paljon ja lukijan saattaa olla vaikea pysyä mukana siinä, kuka on kuka. Onneksi kirjan lopussa on kaavio keskushenkilö Medeia Mendezin sukupuusta, joka auttaa koko sukutarinan ja henkilöiden välisten suhteiden hahmottamisessa.

Koko romaanin keskushenkilönä on Medeia Mendez, omaa sukua Sinopli, vanha kreikkalaisnainen, joka on asunut koko ikänsä Krimin vuoristossa. Medeia tuntee vuoret ja kivikkoiset rannat kuin omat taskunsa, ympäröivä luonto on ollut hänelle aina avokätinen antimiaan tarjoten. Hän tuntee myös sukulaisensa, joita tarkkailee aina kesäisin, kun nämä saapuvat vierailulle. Medeialta ei jää huomaamatta mikään, hän on luonteeltaan hiljainen sivustaseuraaja. Medeian matriarkaalisesta äitihahmosta huokuu ihana iäkkään naisen viisaus ja hyväksyvä rakkaus. Hyväksyntä ja anteeksianto ovatkin tämän romaanin keskeisiä teemoja.

Medeia ja hänen lapsensa on hyvin monitahoinen romaani, sillä se sisältää monenlaisia teemoja, joiden ympärille tarinat rakentuvat ja juoni kietoutuu. Kirjaa voi lukea suvun jatkumisen ja sukulaisuuden näkökulmasta, rakkaussuhteiden tai mytologian näkökulmasta. Ulitskajalla toistuva teema on myös toiseus ja toisien näkyväksi kirjoittaminen: hänen teoksissaan on aina vähemmistöjä ja yhteiskunnan hyljeksittyjä edustavia hahmoja, kuten kehitysvammaisia ja juutalaisia.

Vuonna 1996 alun perin julkaistu romaani avaa lukijalleen Neuvostoliiton historiaa ja erityisesti Stalinin aikaa vainoineen pienen ihmisen näkökulmasta. Pidän paljon tästä kirjasta, jonka kerronta perustuu vahvoille naishahmoille ja erilaisille elämänkohtaloille. Pidän myös Ulitskajan rauhallisesta ja kuvailevasta kerronnasta, Arja Pikkupeuran loistavaa suomennosta unohtamatta.