keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Care Santos: Suklaan maku

Suklaan maku on katalonialaisen Care Santosin ensimmäinen suomennettu romaani. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Barcelonaan kolmella eri vuosisadalla. Tapahtumia kuljetetaan 1700-luvulta peräisin olevan ranskalaisen kaakaokannun reittiä. Kannu valmistettiin Sevresin posliinitehtaalla madame Adelaidelle, joka oli Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n tytär. Kannu saa kolhuja ja vaihtaa vuosisatojen aikana omistajaa monta kertaa.

Kirja ei ole kronologinen vaan siinä kuljetaan 1900-luvulta taaksepäin ja päädytään 1700-luvulle. Pääosa kirjassa on kaakaolla ja suklaalla, niiden valmistuksella ja valmistajilla, suklaamestareilla, kisälleillä ja killoilla. Kaakao osoittautuu suorastaa mystisen herkulliseksi juomaksi, kun mestarit valmistavat sitä omilla salaisilla resepteillään. Kaakaon ohella kirjan päähenkilöt käyvät ahkerasti myös oopperassa ja mukaan mahtuu myös romanttisia juonen käänteitä. Osa kirjan henkilöistä on historiallisia henkilöitä, kuten Beaumarchais, joka kirjoitti mm. Sevillan parturin ja Figaron häiden libretot.

Kirjan eri vuosisadoille sijoittuvat tarinat ja niiden henkilöt ovat hyvinkin erilaisia. Pidin oikeastaan eniten kirjan päättävästä viimeisestä tarinasta, joka sijoittui 1700-luvun Barcelonaan. Siinä kaakaon ja suklaan valmistajien valiojoukko on lähtenyt Versaillesista opintomatkalle Barcelonaan. Tarinasta ei puutu yllättäviä, farssimaisia tapahtumakäänteitä. Juoni voisi jopa olla jostain oopperasta!

 Kirjan lopussa on kerrottu lyhyesti historiallisista henkilöistä, jotka esiintyvät kirjassa. Teos on saanut Ramon Llull -kirjallisuuspalkinon. Seuraavan kerran juodessani kaakaota, maistelen sitä uusin ajatuksin ja muistelen tätä kirjaa.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas


Vain puoliksi kuningas aloittaa Särkynyt meri -trilogian. Gettlannin kuningaskunnan prinssi Yarvi on raajarikko, sillä hänen vasen kätensä on ollut syntymästä asti epämuodostunut. Hänen isänsä on kuningas, mutta vammansa vuoksi Yarvista koulutetaan pappia. Yarvin veli sen sijaan on juuri sellainen kuin tulevan kuninkaan kuuluukin olla: vahva, rohkea ja voimakas.

Veljensä ja isänsä yllättävän kuoleman jälkeen Yarvi perii kuninkaan valtaistuimen. Hänen setänsä Odem ei kuitenkaan voi hyväksyä Yarvin kuninkuutta, ja katkeran petoksen jälkeen Yarvi huomaa päätyneensä orjaksi merelle. Hän vannoo kostoa ja liittoutuu muiden hylkiöiden kanssa tavoitteenaan voittaa takaisin valtaistuin, jolle hän ei koskaan halunnut nousta. Vammautuneen kätensä vuoksi hän ei kunnolla kykene pitelemään kilpeä tai käyttämään kirvestä, vaan taistelee sen sijaan älyllään.

Yarvin matkasta tulee pitkä. Kirja tempaa lukijan tarinan mukaan heti alkusivuilta ja juonenkäänteet ovat kiehtovia. Kirjan loppuessa toivoisi, että lukunautinto jatkuisi pidempään. Onneksi tarina jatkuu trilogian toisessa osassa nimeltä Halki puolen maailman.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää


Helmi on naimisissa nuoren johtajan Laurin kanssa, jolla taas on suhde sihteerinsä Kertun kanssa. Helmi näkee Laurin suutelevan Kerttua, mutta ei koskaan ota asiaa puheeksi. Ei ennen kuin siitä tulee hänen suurin virheensä.

Kolme syytä elää kertoo useamman vuosikymmenen ajalta Helmin ja Kertun elämästä. Naisten kohtalot kietoutuvat yhteen ensin Laurin kautta, sitten muutenkin, ja pitkään vaietut asiat vaativat tulla puhutuiksi.

Kolme syytä elää on hienosti kirjoitettu ja mielenkiintoinen kirja. Tiina Lifländer pääsee hienosti vanhenevien naistensa ihon alle, ja paljastaa lopulta näiden syvimpiäkin pelkoja ja ajatuksia.

Rauhallinen, hitaasti etenevä kirja on kuin tehty nautiskeltavaksi, ehkäpä vielä kirjan naisten tapaan sherrylasin äärellä.

torstai 8. joulukuuta 2016

Jonas Lüscher: Barbaarien kevät


Barbaarien kevät on sveitsiläisen Jonas Lüscherin esikoisteos. Ohut kirja sai heti ilmestyessään paljon huomiota, ja oli ehdokkaana kirjallisuuspalkinnolle sekä Saksassa että Sveitsissä. Eikä syyttä, kirja on taitavasti kirjoitettu ja hienosti suomennettu.

Kirjan kertoja jää aika mystiseksi henkilöhahmoksi, hän etupäässä kuuntelee Preising –nimisen herrasmiehen tarinointia. Ja Preisinghan puhuu, puhuu ja puhuu. Preising toimii yhtiönsä nokkamiehenä, tosin lähinnä seurustelurintamalla. Tunisia on yksi liikematkan kohde, jonne Preising lähetetään pois jaloista ja isompien asioiden tieltä.

Tunisian aavikon keskelle on kokoontunut joukko rahamaailman snobeja luksusluokan hääjuhlaan. Pörssimeklarit hehkuttavat upeita autojaan ja nousujohteisia uriaan, kunnes aavikon keitaalle saapuu tieto Englannin valtion konkurssista. Upporikkaat ihmiset eivät pystykään maksamaan hulppeita laskujaan, ja kaaos on valloillaan. Joukkoon mahtuu myös muutama rahamaailmasta ulkopuolinen vieras. Mielenkiintoinen kirja!

maanantai 28. marraskuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Engelin päiväkirja alkaa, kun Engel on 38-vuotiaana muuttanut perheineen Suomeen 1816 ja päättyy vähän ennen Engelin kuolemaa vuonna 1840. Engel lupasi vaimolleen, että Helsingissä ollaan korkeintaan kuusi vuotta ja sitten palataan kotiin, Berliiniin.

Toisin kävi: Helsingin rakentamisesta tuli Engelin elämäntyö ja hän asui Suomessa koko loppuelämänsä. Kuvitteellisissa päiväkirjamerkinnöissä Engel pohtii aika paljon työtään, rakennusten edistymistä, onnistumisia ja uraansa, mutta myös vaimoaan ja lapsiaan. Engelit olivat 1800-luvulla maahanmuuttajia Suomessa, kuten myös eräs Fredrik Pacius, joka kirjassa mainitaan. Elämä ei ollut helppoa, mutta Engelin saatua menestystä rakennuksillaan, asiat tietysti helpottuivat, ainakin taloudellisesti.

Vaikka en olekaan helsinkiläinen, oli mielenkiintoista kävellä Engelin seurassa hänen työmatkaansa Suurtorin ja Bulevardin väliä. Vuonna 1829 rakennetaan Helsingin yliopiston kirjastoa, josta Viikilä kirjoittaa näin: "On hienoa piirtää kirjastoa, rakennusta viisauden suojaamiseksi. Kirjasto nousee kirkon länsipuolelle. Jos kirkon kautta saamme yhteyden Jumalan viisauteen, kirjasto ohjaa meidät viisaiden ihmisten puoleen." Myöhemmin todetaan, että kirjastossa voi työskennellä vain valoisana aikana, koska kynttilävalaistus olisi liian suuri tulipaloriski!

Vaikka kirjan sisältö onkin kulttuurihistoriaa ja Engel tehty eläväksi päiväkirjamietintöjen kautta, päivät ja merkinnät toistuvat aika samankaltaisina vuodesta toiseen. Ehkä kirjaa olisi vielä voinut tiivistää. Kirja voitti Finlandia-palkinnon.


perjantai 25. marraskuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Pidin kovasti tästä Emma Puikkosen kirjasta, joka on rakenteeltaan episodiromaani. Kirja koostuu lyhyistä tarinoista, joilla ei ensilukemalta ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tarinoista löytyy kuitenkin aina joku linkki aiemmin kerrottuun: Jonkun henkilön kautta tapahtumilla onkin yhteys.

Emma Puikkonen käy Euroopan lähihistorian tapahtumia läpi tarinoidensa päähenkilöiden avulla. Kirja alkaa vuodesta 1980 ja Puolan Solidaarisuus-liikkeen tapahtumista. Myöhemmin sivutaan Berliinin muurin murtumista, Balkanin sotaa, maahanmuuttoa ja pakolaisuutta eri näkökulmista. Tarinoissa on mukana fantastisia elementtejä ja lopussa vähän scifimäistä tulevaisuuteen katsomista tarinassa, joka tapahtuu 2027 Lontoossa.

Minua miellytti uudenlainen tapa kirjoittaa ja katsoa asioita: Tällaisessa Euroopassa me asumme, kaikkien näiden, välillä surrealistisiltakin tuntuvien asioiden keskellä. Lopun kuvaus siitä, miten meille syötetään maksettuja, jonkun tilaamia keksittyjä uutisia, ja miten niiden avulla vaikutetaan ihmisten mielipiteisiin, oli aika kylmäävä. Ja varmaankin totta jo tänä päivänä.

Kirja oli Finlandia-ehdokkaana.

Heli Rintala: Liian ihmeellinen maailma – Asperger-ihmiset kertovat


Liian ihmeellinen maailma kertoo autismin kirjosta kokijansa kautta. Asperger-ihmiset saavat kirjassa suunvuoron, ja kuvailevat omaa maailmankuvaansa ja kokemustaan ympäristöstä. Maailma on kovin erilainen, jos äänet tuntuvat räjäyttävän pään tai normaali kosketus satuttaa.

Asperger-ihmiset ovat usein hyvin älykkäitä ja herkkiä, mutta heiltä puuttuu kyky ymmärtää toisen kokemusta ja käytöstä. Varsinkin sarkasmin tai päinvastaista tarkoittavien heittojen tajuaminen on hankalaa. Maailma on silloin aika kova paikka. Koulunkäynti tai työelämä saattaa olla päivittäistä taistelua: mitä tuo ihminen oikeasti tarkoittaa? Miksi tuo juttu oli hauska?

Heli Rintala on toimittaja, joka avaa Asperger-maailmaa mielenkiintoisella tavalla. Tämän teoksen soisi ainakin jokaisen opettajan lukevan, ehkä erilaisia oppilaita pystyisi ymmärtämään ja tukemaan vähän paremmin.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Sinikka Nopola: Likka, äite ja rouva Obama


Likka, äite ja rouva Obama saa lukijan hihittelemään ääneen, kuten muutkin Nopolan kirjat. Kirjassa kuvataan vihdoin Likan elämänkaari lapsuudesta äitiyteen saakka. Mitä Likan lapsuudessa oikeasti tapahtui, ja miten äite Eila reagoi tyttärensä edesottamuksiin?

Eila on perheen hiukan yksinkertainen, mutta vankkumaton ja aina oikeassa oleva tukipilari. Isä Rampe on tuttu, hiljainen hissukka, joka saatta hiukan itsekseen mutista, mutta mukautuu Eilansa tahtoon. Likkakin yrittää välillä pyristellä vastaan, mutta palaa kuitenkin ruotuun kerta toisensa jälkeen.

Nyt keskiössä on Likan suhde Pirkkaan ja yksihuoltajan arki. Kirja on herkullista kuvausta elämän vaikeuksista huumorin kautta. Varsinkin Eila kunnostautuu taas kaikkien alojen asiantuntijana ja kommentaattorina. Suosittelen, kun arki kaipaa huumoria.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut


Villa Vietin linnut on toimittaja Kirsi Alanivan esikoisteos. Kirjasta huomaa heti, että kirjoittaja on ammattilainen, mutta jotenkin tämä kirja ei minua sytyttänyt.

Villa Vietin linnut kuvaa naisia sukupolvien ketjussa vuosisadan alusta näihin päiviin. Tapahtumat sijoittuvat vanhaan, rappeutuvaan kartanoon, jonka seiniä koristavat keksityt esi-isät. Naisia ja kohtaloita on kuitenkin pieneen kirjaan ahdettu niin paljon, että nimet ja vuosikymmenet menevät iloisesti sekaisin. Kuka oli kenenkin äiti ja kuka kenenkin aikalainen?

Kirjan tunnelma on mielenkiintoisen tummanpuhuva ja kieli on kaunista, välillä kielikuvat tosin särähtävät minun korvaani. Kirja olisi kaivannut vielä hiontaa ja selkiyttämistä, lukija ärsyyntyy, kun putoaa kärryiltä kerta toisensa jälkeen. Vähän turhan taiteellista minulle.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle australialaiselta lammasfarmilta, jossa joku tai jokin tappaa lampaita. Päähenkilönä on nuori nainen, jonka elämästä paljastetaan vähitellen asioita. Kirjan rakenne on erikoinen: Joka toinen luku on nykyaikaa, joka toinen menneisyyttä ja menneissä tapahtumissa edetään koko ajan taaksepäin. Kirjan viimeisissä luvuissa siis vasta selviää, mitä päähenkilölle oli alun perin tapahtunut, mistä kaikki alkoi ja miksi kirjan alussa tilanne on sellainen kuin on.

Rakenne on siis trillerimäinen ja kirjassa on muitakin jännärimäisiä piirteitä. Wyld kirjoittaa pelkistetysti ja asioista kerrotaan aika vähän, eikä mitään juurikaan selitellä. Päähenkilö on ajautunut elämässään epämiellyttävään tilanteeseen, josta hän onnistuu pääsemään pois. Kirjan erikoinen ympäristö ja halu saada selville, mitä päähenkilölle oikeastaan oli tapahtunut, sai lukemaan kirjan loppuun. Ja se olikin aikamoinen yllätys!

Kaikki laulavat linnut on ainoa teos, joka Evie Wyldiltä on suomennettu. Australialais-lontoolainen Wyld sai teoksesta EU:n kirjallisuuspalkinnon.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Muriel Barbery: Haltiaelämää


Muriel Barbery nousi julkisuuteen hienolla romaanillaan Siilin eleganssi. Niinpä odotukset Haltiaelämää –romaania kohtaan olivat jo valmiiksi korkealla.

Ranskassa asuva Maria osaa lukea luontoa ja on aina nähnyt enemmän kuin muut. Italiassa puolestaan Clara on synnynnäinen muusikko, jolle maailman kudos aukeaa erikoisella tavalla. Paha uhkaa maailmaa, ja nuoret tytöt seisovat ihmiskunnan puolustuksen eturintamassa.

Lähtökohta tarinalle on kiinnostava, mutta Haltiaelämää oli kuitenkin jotenkin liian sadunomainen ja kummallinen minun makuuni, vaikka fantasian suuri ystävä olenkin. Kirjan kielikin tuntui turhan koukeroiselta ja keinotekoiselta, kielikuvat vähän kuin päälle liimatuilta.

Odotin tältä kirjalta paljon enemmän. Siilin eleganssi oli ihastuttava, Haltiaelämää ennemminkin pitkästyttävä. Kieli on aivan liian kiemuraista ja kielikuvat eivät ainakaan minulle auenneet kauneudestaan huolimatta. Kirjassa on myös liikaa väkeä, tämän tästä en pysynyt kärryillä kuka oli kenenkin sukulainen tai ystävä. Ja vaikka kyseessä on ikiaikainen pahuuden ja hyvyyden välinen taisto, tässä taistelukin on tylsä.

Barbery kirjoittaa ilmeisesti jo Haltiaelämälle jatko-osaa. Taidan jättää sen väliin.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle


Pöytä yhdelle – yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen kirja. Honkasalo avaa lukijalle omakohtaisia kokemuksiaan erillisyydestä ja erilaisuudesta ja kertoo yksinäisyydestä monesta eri näkökulmasta.

Kirja on luokiteltu tietokirjaksi, mutta melkein voisi löytyä lyhyistä kertomuksistakin. Honkasalo kuvaa yksinäisyyttä erilaisten tarinoitten kautta. Löytyy muuttajaa, sairastunutta, lapsetonta, eronnutta, jätettyä ja petettyä. Nämä ihmiset eivät ole vapaaehtoisesti valinneet yksin olemista, he ovat vain ajautuneet tai jääneet yksinäisyyteen. Sopivaa kumppania ei ole osunut tielle tai joukkoon ei ole hyväksytty.

Tarinat ovat kipeitä ja herättävät ajatuksia. Tuskin monikaan tahallaan lisää yksinäisen piinaa esimerkiksi Facebookin toveruushehkutuspäivityksillä, mutta ajattelemattomuuttaan ripottelee suolaa yksin jääneen haavoihin: Honkasalon kuvaava esimerkki on ”Ihana aviomieheni teki minulle rakkauslatten puuhellalla”.

Kirjassa käydään läpi parisuhdetta haluavan yksinäisyys, lapsuuden yksinäisyys ja katsotaan myös yksin olemisen vapauteen. Yksin oleminen voi olla myös nautintoa ja levollista läsnäoloa.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt


Tyhmä neitsyt on Ida Simonsin esikoisromaani, joka on kirjoitettu jo 1950-luvulla ja julkaistu nyt uudelleen. Kirja on kestänyt aikaa hyvin, kyseessä on melkoinen helmi.

Kirja sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle Hollantiin ja Saksaan ennen toista maailmansotaa. Päähenkilönä on ihana, pikkuvanha Gittel, joka tarkkailee terävästi hulluja sukulaisiaan ja naapureitaan. Juutalaisyhteisössä on tarkka sisäinen nokkimajärjestys ja käytöskoodit, joita kuitenkin uhmataan välillä tarkoituksellisestikin.

Gittel tutustuu ja ihastuu naapurin isoon ihmiseen, aikuiseen Lucieen, joka päästää Gittelin soittamaan flyygeliä hienoon kotiinsa. Lucie kuuluu kaupungin kermaan, joten perhekin on aika otettu huomiosta. Gittelille alkaa myös avautua pikkuhiljaa aikuisten maailman kummallisia saloja.

Tyhmä neitsyt on hieno kirja. Leikkisä sävy ja vakava yhteiskunnallinen aika sopivat yhteen hyvin. Kirja olisi saanut jatkua vielä, harmitti kun viimeinen sivu tuli vastaan.

torstai 15. syyskuuta 2016

Donna Tartt: Tikli

13-vuotias Theo menettää äitinsä museossa tapahtuvassa onnettomuudessa ja siinä yhteydessä Theo varastaa vahingossa mittaamattoman arvokkaan taideteoksen, pienen öljymaalauksen, joka kuvaa vangittua tikliä.

Tikli on järkälemäinen romaani, joka kertoo Theon elämästä äidin kuoleman jälkeen. Poika ja äiti ovat eläneet kahdestaan New Yorkissa ja äidin kuoltua kaikki Theon elämässä muuttuu epävarmaksi. Lopulta poika muuttaa asumaan isänsä luo Las Vegasiin, mutta tarina ei toki siihen pääty vaan jatkuu kymmeniä vuosia eteenpäin. Romaani kertoo nykypäivän Yhdysvalloista ja elämästä yleensä. Tarkempaa kuvausta juonenkulusta en viitsi kertoa, jottei lukukokemuksenne häiriinny. Toisaalta juonen tarkka kuvaaminen ei mielestäni ole myöskään tarpeellista; Tikli on ja ei ole juoniromaani.

Donna Tarttin uusin romaani on suomennoksena melkein 900 sivun pituinen. Eikä pituus haittaa yhtään! Tarina vetää ja sisältöä riittää. Tiklin henkilöhahmot olivat myös mieleeni, mikä usein tarkoittaa minun tapauksessani samaistumista, mutta tällä kertaa enemmänkin ihastumista: pidin kaikista Theon ystävistä heidän heikkouksistaan huolimatta ja ennen kaikkea pidin Theosta.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Mary Westmacott: Yksinäinen kevät


Yksinäinen kevät ei todellakaan ole uutuuskirja, mutta ansainnee jo jonkinmoisen klassikkoaseman. Kirja kertoo keski-ikäisestä, ylemmän keskiluokan naisesta Joanista, joka jumittuu matkallaan autiomaahan junaa odottelemaan. Odotteluaikana hän joutuu ehkä ensimmäistä kertaa elämässään pohtimaan itseään, perhettään, avioliittoaan ja omia motiivejaan, eikä lainkaan pidä löytämästään.

Joan on tottunut menemään ja tekemään, olemaan ”tärkeä” kaikissa pikku askareissaan. Kotitöihin hänellä on palvelijat ja lastenhoitajat, mutta toki hyväntekeväisyys ja monet muut riennot ovatkin tärkeämpiä! Ja ennen kaikkea tärkeää on pitää yllä nuhteetonta julkisivua.

Autiomaan hiljaisuudessa ja rauhassa hankalat ajatukset ja muistot alkavat kuitenkin pulpahdella esiin. Mitä aviomies Rodney tarkoitti sanoessaan silloin niin? Miksi lapset käyttäytyivät näin? Mitä vanha ystävä tarkoitti sanoillaan? Pakopaikkaa ei ole, kun muuta tekemistä ei löydy.

Yksinäinen kevät on herkullinen kirja. Lukijalle tarjoillaan tilanne, jossa hän jo aavistaa hiukan enemmän kuin Joan-parka. Ja vähitellen tilanteet alkavat hahmottua Joanillekin. Suosittelen!

Mary Westmacott on Agatha Christien salainen nimimerkki, jolla hän kirjoitti pohdiskelevampaa ja enemmän omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Agatha ei halunnut paljastaa, kuka nimimerkin takana oli, sillä Maryn kirjat saivat parempaa kritiikkiä kuin Agathan.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Harri ja Ilkka Virolainen: Mielen voima


Mielen voima – mielen vaikutus terveyteen ja hyvinvointiin on hieman ristiriitaisia ajatuksia herättävä kirja. Aika suuri osa kirjan ajatuksista on ihan hyviä ja järkeviä, Virolaiset antavat vinkkejä hyvinvoinnin ja elämän laadun kohentamiseen. Jonkin verran mukaan on tullut myös huuhaalta kuulostavaa juttua, aika vähällä kritiikillä kirja on kirjoitettu.

Kaikkein pahinta kirjassa kuitenkin on viimeistelemättömyys. Kirja on pullollaan suomen kielioppivirheitä, välillä aivan ähkyyn saakka. Voi opetelkaa hyvät Virolaisen veljekset possessiivisuffiksi tai antakaa jonkun ammattilaisen tarkistaa tekstinne!

Myöskään asiasisältö ei aina ole ihan kohdillaan. Ehkä Virolaiset ovat kääntäneet tekstejä suoraan englannin kielestä, eivätkä oikein tunne termistöä suomeksi, tai sitten on vain ollut liian kiire. Esimerkkinä vaikkapa ”teleomeeri”: suomen kielessä puhutaan DNA:n telomeereistä, mutta Virolaiset käyttävät järjestelmällisesti teleomeeri-sanaa. Tällaiset lapsukset syövät tekstin uskottavuutta.

Jos nämä puutteet olisi maltettu korjata, olisi lukuelämys ihan toisenlainen. Nyt meni lapsi vähän pesuveden mukana huonoa ja huolimatonta kieltä kiroillessa.

perjantai 2. syyskuuta 2016

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter and the Cursed Child

Tätä kirjaa on odotettu vuosia. Vihdoinkin Harry Potterin saaga saa jatko-osansa. Harry Potter and the Cursed Child poikkeaa kuitenkin kaikista aiemmista tarinoista siinä, että se on kauttaaltaan kirjoitettu näytelmän muotoon. Tarina etenee vuorosanoina ja näyttämökommentteina. Alkuun uusi formaatti vaatii vähän lukunopeuden hidastamista, mutta tarina toimii hyvin näinkin.

Keski-ikäinen Harry on nyt naimisissa Ginnynsa kanssa, ja heillä on kolme lasta. Nuorin poika Albus Severus on kuitenkin perheen musta lammas, ja aiheuttaa harmaita hiuksia vanhemmilleen. Välit Harryyn eivät ole kunnossa, Albus on väsynyt olemaan kuuluisan Harry Potterin lapsi. Ja tietenkin myös pimeyden voimat väijyvät taas Potterin perhettä.

Kirjaan on jälleen onnistuttu tuomaan muutakin kuin vauhdikas tarina. Cursed Child pohtii vanhemman ja lapsen välisiä suhteita, esimerkiksi paineita, joita kuuluisa ja juhlittu isä ja toisaalta epätoivottu ystävyys aiheuttavat. Aikamatkustus tuo oman lisänsä mietittäväksi, mitä jos tosiaan...?

Tässäpä taas kirja, johon kannattaa tarttua. Suomennoskin on tulossa kiireisellä aikataululla jo tämän syksyn aikana.


tiistai 23. elokuuta 2016

Jill Bolte Taylor: Elämäni oivallus: kuinka toivuin aivohalvauksesta


Elämäni oivallus on todella mielenkiintoinen kuvaus aivohalvauksesta kokijan näkökulmasta. Aivotutkija Jill Bolte Taylor pysyy tajuissaan ja kuvaa hetki hetkeltä, miten tajunta muuttuu verisuonen revettyä aivoissa. Hän on 37-vuotias, kiireinen neuroanatomi, kun eräänä tavallisena aamuna aivohalvaus iskee. Verisuoni ratkeaa, aivojen vasen puoli alkaa täyttyä verestä, ja uskomaton matka oikean aivopuoliskon maailmaan käynnistyy.

Tutkijana Taylor osaa kuvata tilansa muuttumista hyvin. Ajattelukyky heikkenee nopeasti, ja oma minuus alkaa häipyä. Täydellinen sisäisen rauhan ja rakkauden kokemus välittyy hyvin myös lukijalle.

Taylorin kuntoutuminen kestää kauan, ja hänen pitää opetella kaikki uudestaan puhumisesta ja kävelemisestä alkaen. Kirja opettaa paljon aivoista ja käyttäytymisestä, ja ihmisen tietoisuuden arvoitus vain syvenee.



perjantai 5. elokuuta 2016

Aidan Goggins ja Glen Matten: Sirt-dieetti


Sirt-dieetti on uusinta uutta erilaisten dieettien muhkeaksi paisuneella tarjottimella. Ja kuten kaikki muutkin dieetit, se vakuuttaa olevansa ainutlaatuinen, käänteentekevä ja onnistumisen takaava. Eikä tässä vielä kaikki: paitsi että painon luvataan laskevan, se tapahtuu kirjoittajien mukaan lihasmassaa menettämättä ja terveydestä tinkimättä, itse asiassa terveyttä ja kuntoa parantaen. Siis vihdoin dieetti, joka ei luhista lihaksia? Liian hyvää ollakseen totta? Tätähän on kokeiltava.

Sirt-dieetti on ilmestynyt Isossa-Britanniassa vuoden 2016 alussa, ja ampaissut heti myyntilistojen kärkeen. Ainakin tämä kertoo ylipainon yleisyydestä ja tuskastuttavuudesta.

Lyhykäisesti Sirt perustuu tiettyjen runsaasti sirtuiinia sisältävien sirt-ruoka-aineiden suosimiseen, jotka kirjoittajien mukaan vaikuttavat suoraan aineenvaihdunnan säätelyyn. Ehdottomasti suositeltavia ruoka-aineita ovat esimerkiksi kurkuma, neitsytoliiviöljy, kaakao, kahvi, kapris, lipstikka, persilja, mansikka ja lehtikaali. Ja dieetin luvataan perustuvan nimenomaan sirt-ruokien lisäämiseen ruokavalioon, ei niinkään muiden rajoittamiseen.

Jos kirjan ohjeita haluaa noudattaa tarkkaan, ensimmäinen viikko mennään kasvismehuilla ja puolipaastolla, jolla tietysti laihtuu. Joten teenpä erilaisen kokeilun: lisään vain erilaisia sirt-ruokia ruokavaliooni mahdollisuuksien mukaan ja katson miten käy.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä (ja muita sinkkuelämän perusasioita)


Mielikuvituspoikaystävä on hervoton, hauska, rehellinen ja röyhkeä kirja. Henriikka Rönkkösellä on sana hallussa, onhan hän suomenkielen ammattilainen. Lisäksi Henriikka on rempseä nainen, hän ei pelkää kutsua pierua pieruksi ja ripulia ripuliksi.

Mielikuvituspoikaystävä kertoo miehen metsästyksestä, kännipanoista, ihastumisesta ihastumisen tunteeseen (miehellä ei niin väliä juu). Elämää tarkkaillaan lähinnä miehen kautta: onko miestä vai eikö ole miestä, ja jos ei niin miten sellaisen saisi. Kaikki keinot käytössä, välillä miesparkoja viedään kuin vierasta sikaa.

Kirja kirvoittaa ääneen naurua, vaikka mukana on paljon synkkiäkin sävyjä. Hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen ei-niin-loistokkaan-sinkkuelämän kuvaus. Ehdottomasti suositeltavaa kesälukemista, jos ei ihan vähästä vedä hernettä nenään.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä


Ihastuin Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaan vuoteen, ja halusin testata myös hiukan kevyempää genreä häneltä. Vanhatalo kirjoittaa nimimerkillä Veera Vaahtera romanttissävytteistä proosaa. Ja hyvin kirjoittaa tätäkin.

Emma Aaltonen on kirjan päähenkilö, hiukan tuuliajolla oleva opiskelija, joka yrittää puristaa graduaan kasaan (vaikka mieluummin söisi suklaata, ajelisi pyörällä tai keksisi jotain ihan muuta). Kolmenkympin kriisiä pukkaa jo vähän päälle, ja poikaystäväkin on hakusessa. Lisäksi Emmalla on taito eksyä erinomaisen kätevästi omassa kaupungissaankin.

Näistä aineksista punoutuu vallan mukava tarina. Chick-lit –kirjallisuudeksi tätäkin voisi ehkä kutsua, mutta ajatustakin on mukana. Jos haluat mukaansatempaavaa lukemista mökille, lomalle, junaan, rannalle tai rauhalliseen koti-iltaan, suosittelen kokeilemaan Veera Vaahteraa.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitren kirjan tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan Ranskassa. Sotilaat palaavat rintamalta sodittuaan vuosikausia: työpaikat ja tyttöystävät ovat joiltakin tänä aikana hävinneet. Sotilailla on vaikeita henkisiä ja fyysisiä vammoja. Kirjan päähenkilöinä ovat sotamiehet Albert ja Edouard sekä kapteeni Henri d'Aulnay-Pradelle.

Albert tutustuu sattumalta sotasairaalassa vaikeasti vammautuneeseen Edouardiin ja alkaa huolehtia tästä. Edouardilla on varakas perhe, mutta hän ei aiempien erimielisyyksien takia halua palata kotiin perheensä luo. Myös Edouardin vamma vaikuttaa siihen, että hän haluaa eristäytyä. Oman edun tavoittelija Henri taas tekee bisnestä kaatuneitten hautaamisesta. Edouard keksii mielettömän juonen muistomerkkien myynnillä rikastumisesta ja saa Albertin taivuteltua siihen mukaan. Albert kuvataan vähän avuttomaksi, ehkä yksinkertaiseksikin ja aloitekyvyttömäksi. Hän kuitenkin huolehtii Edouardista, onnistuu hankkimaan työpaikan ja vielä tyttöystävänkin.

Lemaitre kuvailee kaatuneiden siirtoa rintamalta joukkohaudoista Ranskaan ja sen jälkeen seurannutta valtavaa hautausurakkaa. Henri vastuutetaan siirrosta ja hautaamisesta ja sen hän tekeekin, yrittäen hyötyä siitä mahdollisimman paljon rahallisesti. Jotain todellisuuspohjaa kaatuneiden summittaisessa siirtämisessä sankarihautoihin ja työssä tapahtuneissa väärinkäytöksissä ilmeisesti on, päätellen kirjailijan loppusanoista.

Lemaitre on Ranskassa erittäin suosittu dekkarikirjailija. Näkemiin taivaassa on ensimmäinen Lemaitren kirjoittama historiallinen romaani, josta hänelle myönnettiinkin Goncourt-palkinto vuonna 2013. Edouardin vamman kuvailu ja kaatuneiden hautausurakka ovat aika groteskia luettavaa, mutta sinänsä mielenkiintoista Ranskan lähihistoriaa. Juonen mielikuvituksellisessa sommittelussa ja sujuvassa kerronnassa näkyy kirjailijan dekkaritausta.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turusen Rakkaudenhirviö on yksinäisen, ulkopuolisen ja hukassa olevan nuoren naisen kasvutarina. Romaani on kiinni tässä ajassa, mutta se avautuu pikkuhiljaa ja vähän liian vaivihkaa.

Mistä tämän naisen yksinäisyys ja ulkopuolisuus juontuvat? Mennään tietenkin lapsuuteen, ja äiti on jotakuinkin kaiken pahan takana. Kotoa päähenkilö on saanut eväikseen pelon ja epäluulon erilaisuutta - tai oikeastaan kaikkea - kohtaan, eikä näillä eväillä elämä ihan helppoa ole. Kehitystarinaksi erikoista on se, että kehitystä ei juurikaan tapahdu: kerronta junnaa turhan vahvasti paikallaan, varsinkin romaanin alkupuolella. Onneksi romaani paranee loppua kohti, vaikka edelleen tiivistämisen varaa löytyy.

Rakkaudenhirviö kertoo osuvasti nykypäivän ilmiöistä ja ongelmista: tunnekylmän äidin (tai voisi ajatella, että koko suomalaisen yhteiskunnan) vaikutuksesta lapsen ja sittemmin nuoren on vaikea uskoa itseensä ja toisiin ihmisiin. Rakentuu epäluuloinen, arka ja kriittinen yksilö. Tärkeintä on tavallisuus, vaikka itse voisi kuinka huonosti. Mutta mitä on tuo “tavallinen”? Jos suhde itseen on huteralla pohjalla, on vaikea luoda tervettä suhdetta muihin. Päähenkilö ei tunnu löytävän paikkaansa tai tapaansa olla maailmassa. Hän kuvittelee, että kaikkien muiden ihmisten elämä on helpompaa ja parempaa.

Osuva havainnointi esimerkiksi teatterikoululaisten ristiriitaisesta elämäntyylistä, nuoren naisen elämänihmettely ja suomalaisten tavoille naureskelu eivät kanna tarinaa riittävästi. Toisaalta tässä kertomuksessa on tietyllä tavalla hyvää elämänmakua - punainen lanka puuttuu, kuten elämästäkin usein. Mielestäni tässä romaanissa oli hyviä elementtejä, mutta se jokin jäi puuttumaan.

Näytelmäkirjailijana jo kokenut, romaanipuolella ensikertalainen Turunen kirjoittaa hyvin. Kirjasta löytyvät oivallukset ja sivallukset sopisivat ehkä paremmin vaikkapa kolumnin tai näytelmän muotoon, romaaniin olisin kaivannut enemmän syvyyttä ja monipuolisuutta. Odotin tältä romaanilta paljon ja varmaan siitäkin syystä petyin. Mutta ei tämän kirjan lukeminen kuitenkaan ajanhukkaa ollut, ja teemat jäivät hyvällä tavalla muhimaan mieleeni.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin

”Mitä on elämä, kun metsä on kotisi ja yö elinikäinen ystäväsi?” Kimmo Ohtonen löysi jo pienenä metsästä turvan ja pakopaikan, kun piiloutui yön pimeydessä tuuhean kuusen oksien alle pakoon isäänsä.  Tuolta sammalmättäältä hän heräsi kesken unen ja kohtasi ensimmäistä kertaa karhun, joka tassutteli ihan hänen lähellään. Ohtonen ei osannut pelätä karhua, oikeastaan se tuntui vähemmän pelottavalta kuin väkivaltainen ja arvaamaton isä. Tästä taianomaisesta kohtaamisesta lähtien hän on kunnioittanut ja ihaillut karhuja – ja salaillut isänsä raivokohtauksia ja lyöntejä. Nyt aikuisena Ohtonen palasi metsään, eli karhujen kanssa vain pieni koppi suojanaan ja päätti kertoa kirjassaan totuuden lapsuuden perheestään. Lopputuloksena syntyi satumaisen kaunis kirja mesikämmenistä ja metsän muista asukeista.

Ohtonen kuvasi karhuja kirjaansa varten Kainuun korpimetsissä pienen kuvauskopin suojasta. Hän vietti metsän hämärässä lukemattomia tunteja, kyyhötti muutaman neliön kopissa ja odotti, sillä karhut liikkuvat öisin, enimmäkseen äänettömästi. Ohtosen mukaan nallukat kyllä haistavat ja kuulevat kopissa liikehtivän kuvaajan, mutta niin kauan kun kuvaaja pysyy kopissa, ei ole mitään pelättävää. Eikä välttämättä muutoinkaan, sillä karhu väistää ihmistä aina kun mahdollista.

Sisällöllisesti kirja tarjoaa kaksi vaihtoehtoa: sitä voi joko vain selata ja nauttia Ohtosen toinen toistaan upeammista luontokuvista tai sitä voi lukea tarinana. Tarinassa vuorottelevat Ohtosen lapsuus ja nykyisyys kuvauskopissa otsojen ympäröimänä. Eniten nautin tarkoista, värikkäistä ja vaikuttavista valokuvista. Karhu on myyttinen otus, harva on sen kohdannut, mutta Ohtosen kuvista sen näkee hämmästyttävän läheltä. Lisäksi metsän ja sen äänien, tuoksujen ja eläimien sanallinen kuvaus on kaunista luettavaa. Lumoava kirja luonnonystäville, suosittelen.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Juha Itkonen on kertonut, että ryhtyi miettimään jatkoa kirjalleen Anna minun rakastaa enemmän nähtyään Linklaterin Before-elokuvatrilogian. Trilogiassa seurataan saman pariskunnan elämää samojen näyttelijöiden esittämänä. Sama idea toistuu Juha Itkosen Palatkaa perhoset -kirjassa, jonka päähenkilöinä ovat Summer Maple eli Suvi Vaahtera ja Antti Salokoski 20 vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Kolmantena päähenkilönä on Suvin äiti, joka mahdollistaa Suvin keikkakiertueet hoitamalla hänen tytärtään Rosaa.

Hauska idea, mutta Itkonen pilaa sen kirjoittamalla mahdotonta ruikutusta koko kirjan ajan. Antti on tyytymätön elämäänsä, palaa jatkuvasti nuoruusvuosiin ja kadehtii Suvin menestystä. Hän ei osaa elää perheenisänä avioliitossaan Elisan kanssa. Suvin äiti on tyytymätön elämäänsä Suvin perheessä lastenhoitajana. Suvin elämää määrittää levymyynti, keikkakiertueiden raskaus, jatkuva menestymisen tarve, julkisuus hermoromahduksineen jne. Sinänsä varmaankin uskottava kuvaus poptähden elämästä ja siitä, miten vaikeaa siihen on yhdistää perhettä.

Itkonen vyöryttää yhtyeitä, kappaleiden nimiä ja sanoituksia, äänitystekniikkaa ja niihin liittyviä laitteita lukijan eteen sivukaupalla. Vähempikin olisi riittänyt! Varmaankin jollekin saman aikakauden musafriikille mielenkiintoista luettavaa, mutta tavallista lukijaa kyllästyttää nämä luettelot. Itkonen kirjoittaa taitavasti, mutta kirjoittamisen sävy on koko ajan negatiivinen. Onko Itkosen käsitys nelikymppisten elämästä näin masentava? Sitä vanhempien ihmisten elämä on varmaankin sitten jo täysin mahdotonta...?!

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

Irti oravanpyörästä on tositarina yhden naisen harppauksesta kohti omannäköistä elämää. Kaarina Davis työskenteli sairaanhoitajana ja omistautui vuosien ajan hoitotyölle. Hän omisti kaiken, mitä kuului omistaa: kalliin auton, suloisen kodin ja komean miehen. Mitä tunnollisemmin Davis suoritti elämäänsä, sitä riittämättömämpi ja masentuneempi olo hänellä oli. Aiemmin uusi auto, korut, meikit ja matkailu lohduttivat, mutta lopulta lähinnä ahdistivat. Tarvitseeko ihmisen kuluttaa niin paljon rahaa ja luonnonvaroja ollakseen onnellinen? Voisiko pärjätä vähemmälläkin? Näitä pohtiessa alkoi hahmottua suunnitelma elämänmuutoksesta.

Vaihtaessaan kerrostaloyksiönsä omakotitaloon hän sai alkumakua siitä, millaista on asua kaupungin ja palveluiden ulkopuolella. Hytistessään kylmässä suihkussa käytettyään kaiken lämpimän veden Davis oppi, ettei pitkä kuuma suihku ole itsestäänselvyys ja että sähkölasku voi karmia selkäpiitä, jos säätää lämpöpatterit tammikuussa täysille. Havahtuminen oman elämäntyylin mahdottomuuteen vei hänet lopulta vanhaan mökkiin sukutilalle, keskelle ei mitään. Paikkaan, jossa kiire, melu, pakokaasut ja vaatimukset tuntuvat kaukaisilta.

Kirjaa lukiessa iski välttämätön oman elämäntyylin tarkastelu. Ja hyvällä tavalla kateus – miten rohkea nainen tuo Davis! Hän haluaa herätellä ihmisiä ajattelemaan kirjallaan ja sen hän tekee. Ketä varten töissä käydään? Riittääkö työstä maksettu palkka kattamaan edes työn aiheuttamia kuluja? Kuinka paljon itseään voi mitata työn kautta tai pitäisikö mitata lopulta ollenkaan? Voiko ihminen ajatella ensisijaisesti itseään ja tehdä itsensä onnelliseksi, vaikka se vaatisi vaikeita ratkaisuja? Davisin sanoin: elämä on lyhyt, eikä se ala vasta eläkkeellä.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Aspen Matis: Girl in the Woods – a memoir


Aspen Matis kertoo muistelmissaan (kyseessä parikymppisen nuoren naisen muistelmat) hurjasta vaelluksestaan Meksikon rajalta Kanadaan. Matkaa kertyy melkein 4300 kilometriä, joten ihan pienestä ponnistuksesta ei ole kyse. Aikaakin kuluu puolisen vuotta, ja matkan varrella Aspen kohtaa monenlaista seikkailua ja hengenvaaraa.

Aspen on alkuperäiseltä nimeltään Deborah Parker, ujo rillipää, joka ei uskalla nousta edes äitiään vastaan. Äiti huolehtii kaikesta ja on pukenut tytön aikuiseksi saakka aina alusvaatteista lähtien, koska ei usko tytön selviävän yksin mistään. Aspen kuitenkin lähtee yksin opiskelemaan lukion jälkeen, ja joutuu jo toisena yönään collegessa raiskatuksi.

Näin käynnistyy hurja vaellus, Aspen lähtee etsimään itseään ja omaa voimaansa, uskallusta panna maailmalle kampoihin ja oppia sanomaan ei. Ja melkoinen seikkailu siitä kehkeytyykin. Välillä kirja on täynnä valtavaa teiniegoa ja hurjaa tarvetta oman nerouden todisteluun, mutta toimii hyvänä nuoruuden muistelona varttuneemmallekin lukijalle.

Jos pidit Cheryl Strayedin Villistä vaelluksesta, tässäpä seuraava lukukohde. Kirjaa ei ole tosin ainakaan vielä suomennettu.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi


Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja Pauliina Vanhatalolta, ja löytyipä kirjailija, jolta haluan ehdottomasti lukea lisää. Vanhatalo on koulutukseltaan kirjallisuuden maisteri. Hän nousi julkisuuteen ensimmäisen kerran pohjoisen superylioppilaana, joka kirjoitti yhdeksän laudaturia.

Keskivaikea vuosi seuraa Vanhatalon omaa elämää vuoden ajan. Masennusdiagnoosi on saatu ja lääkitystä kokeillaan. Äiti jaksaa huonona päivänä lähinnä maata sängyssä, parempana leivotaan pullaakin.

Huippuylioppilaalla on yhä huimat odotukset itsensä suhteen, ja hän tuntee myös muiden vaatimukset raskaina. Äitiys on kovaa työtä, pitäisi jaksaa olla aidosti läsnä, huomioida lapsia ja aviomiestä, jaksaa vielä kirjoittaakin ja tehdä projektisuunnitelmia. Ihmissuhteet ovat introvertille välillä kovia taakkoja.

Kaamos on ennenkin laukaissut tuskaisan kauden. Nyt Pauliinaa pelottaa miten talven pimeyden kanssa käy. Keskivaikea vuosi on avoin masennuskirja, joka on hienosti kirjoitettu ja aiheestaan huolimatta lohdullinen. Kirja lisää ymmärrystä masentunutta ja introverttia ihmistä kohtaan.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster

Nora Webster on irlantilainen nainen, joka on ensisijaisesti Mauricen vaimo ja neljän lapsensa äiti. Kun Maurice kuolee, Noran täytyy pärjätä. Hän menee töihin ja löytää itsestään uusia puolia, jotka hämmästyttävät hänet tuntevia, mutta myös häntä itseään. Toíbín kuvaa hyvin Noran sisäistä maailmaa, sitä miten Nora joutuu muuttumaan ja miten vaikeaa se on.

Irlantilainen katolinen pikkukaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa, voi olla tosi rasittava paikka elää. Nora ei voi käydä edes kampaajalla tai kulkea punainen ulsteri päällä joutumatta huomion kohteeksi. Toisaalta sukulaisista ja naapureista on myös apua. He auttavat lasten kanssa ja vetävät Noraa uusien harrastusten pariin. Aika hauskaa on lukea gramofonikerhosta ja paikallisista tietokilpailuista. Tai Noran maalausurakasta.

Myös uskonto on eri tavalla merkityksellinen kuin meillä: messussa käydään joka viikonloppu, nunnaluostarin sisaret rientävät apuun yllättävissä tilanteissa, lapset käyvät pappien vetämää koulua. Uskonto vaikuttaa tapaan toimia eri tilanteissa ja se, oletko katolinen vai protestantti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun lopulle, jolloin Derryssä ja Dublinissakin mellakoitiin. Noran tytär Aine osallistuu mielenosoituksiin ja tämä huolestuttaa Noraa. Kirja onkin mielenkiintoinen ajankuvaus Irlannista, sen ajan politiikkaan, naisen asemaan, työelämän muutoksiin, luokkayhteiskuntaan ja lastenkasvatukseen liittyviä pohdintoja. Nora löytää oman tapansa elää ja olla, mutta helppoa se ei ole. Kirja on julkaistu Keltaisessa kirjastossa, joka ei taaskaan petä!

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä


Lähes seitsemänkymppinen, sairastava isoäiti eksyy miehestään ja katoaa Soulin asemalla. Lapset ryhtyvät etsimään äitiään, ensin laiskahkosti, sitten jo epätoivoisena ja pelon saattelemana. Mihin muistamaton äiti on joutunut? Mitä äidin elämässä ylipäätään on tapahtunut?

Kyung-sook Shin kertoo hyvän tarinan. Lukutaidoton äiti on elänyt maaseudulla paljolti lastensa kautta ja piiskannut lapsiaan eteenpäin elämässä. Mutta äidillä näyttää olevan omatkin salaisuutensa, joista lapsetkaan eivät tiedä. Äidin elämää käydään pala palalta läpi lasten ja aviomiehen tarinoiden avulla.

Kirjassa oli alkuun omituista kirjailijan tapa kertoa ”sinä” –muodossa: ”Perheesi on kokoontunut… Punastut… Kuulet asiasta ensimmäistä kertaa…” Miten niin minä kuulen? Muutaman kymmenen sivun jälkeen tyyliin tottuu, eikä se enää häiritse tarinaa. Mutta outoa oli aluksi.

Kirja kannattaa lukea jo pelkästään senkin vuoksi, että se on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Katri Lipson: Detroit

Timothy ja Nathan pelaavat NHL:ssä jääkiekkoa ja ovat todella hyviä. He ovat myös kämppiksiä ja parhaita kavereita, kunnes 19-vuotias Timothy yllättäen tajuaa, että hän oikeastaan rakastaa Nathania. Nathanille kertominen rikkoo kaiken, Nathan ei osaa käsitellä asiaa, ei ymmärrä sitä eikä osaa puhua siitä, hän pakenee. Epätoivoinen Timothy antaa taklata itseään pahoin pelissä Detroitissa ja halvaantuu kaulasta alaspäin. Onnettomuus murtaa Nathanin ja hänenkin peliuransa katkeaa ryyppäämisen takia.

Kirja on näiden kahden nuoren miehen tarina. Mukana on hauskan koominen hahmo, sokea Janet ja Timothyn sympaattinen hoitaja Nellie, mutta Lipson kertoo tarinan pääasiassa Timothyn ja Nathanin kautta. Nuorten miesten läpänheitto on hauskasti kirjoitettu, dialogi on iskevää. Lipson kertoo myös siitä, kuinka tärkeää peli ja kaikki siihen liittyvä, joukkue, treenaaminen, voitot, häviöt, näille nuorille taitaville miehille on: se on koko elämä. Kun sitä ei enää ole, ei ole muutakaan. Ja kun ei voi rakastaakaan, ei voi elää.

En muista lukeneeni tällaista tarinaa aiemmin. Kahden nuoren miehen maailma, joukkueen maailma, yhteenkuuluvuus, on kuvattu hienosti. Nuoret miehet tekevät äärimmäisiä ratkaisuja niin kentällä kuin omassa elämässään. Erittäin vaikuttava teos.

Mili Kaikkonen: Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena


Intuitiivinen näkijä ja henkisen kasvun ohjaaja Mili Kaikkonen on kirjoittanut ihastuttavan tervejärkisen kirjan henkisestä kilvoittelusta. Hän kuvaa osuvasti henkisen kasvun muuttumista suorittamiseksi ja egojen väännöksi: minä sentään ymmärrän mistä tässä on oikeasti kyse! Sinä varmaankaan et! Kasvu muuttuu usein huomaamatta patsasteluksi.

Mili painottaa hellyyttä ja anteeksiantavuutta, myös omaa itseä kohtaan. Elämä on tarkoitettu elettäväksi kokonaisuudessaan, hyvine ja huonoine aikoineen.

Kirja kuvaa Milin omaa polkua viisaasti ja itseironiankin kautta. Kuitenkin vielä vähän lisää olisi voinut uskaltaa, monessa kohtaa tarina jää lukijalle hiukan vajaaksi, ja ymmärrys jää puolitiehen. Kun kyse kuitenkin on Milin omasta tarinasta, jota hän ihan vapaaehtoisesti avaa lukijalle, hän olisi voinut taustoittaa sitä hiukan enemmän.

Varmasti kiinnostavaa lukemista kaikille elämästä, henkisestä kasvusta ja elämäkerroista kiinnostuneille.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

John Williams: Stoner

William Stonerin vanhemmat lähettävät poikansa yliopistoon opiskelemaan maanviljelystä, jotta poika jatkaisi vanhempiensa tilan viljelemistä isänsä jälkeen. Oppimaton maalaispoika lähtee kouluun ja innostuu siellä yllättäen kirjallisuudesta. Hän hylkää maanviljelyksen, väittelee tohtoriksi ja tekee elämänuransa kirjallisuuden professorina. William rakastuu ja menee naimisiin, mutta avioliitto epäonnistuu. Erinäisten vastoinkäymisten takia myöskään Williamin ura ei ole kovin kummoinen, vaikka hän nauttiikin opettajantyöstään. Kirja alkaa Williamin aloittaessa yliopisto-opinnot, seurailee hänen elämänsä vaiheita ja päättyy Williamin kuolemaan.

Mikä kirjasta sitten tekee erityisen? John Williams kuvaa hienosti Stonerin kehittymistä ihmisenä. Alussa tulee Stonerin yllättävä oivallus siitä, että hänestä voisi tulla hyvä opettaja. Stonerin sisäistä maailmaa ajatuksineen ja reagointeineen kuvataan ja tuodaan koko ajan lukijan nähtäville. Hienosti kirjailija nostaa esille sen, miten merkityksellisiä joidenkin kohtaamiemme ihmisten kommentit voivat olla, esimerkkinä Stonerin opettajan vaikutus Stonerin uravalintaan. Toisaalta voimme myös valita väärin: Stonerin kohtaama nainen, josta tuli hänen vaimonsa, pilasi Stonerin perhe-elämän täysin. Onneksi Stoner sai kokea myös pikkuisen onnea elämänsä aikana, vaikka tarina aika surullinen onkin.

Stoner eli vuosina 1891-1956. Tuona aikana epäonnistuneesta avioliitosta ei niin vain lähdetty kävelemään. Varmasti myös yliopistomaailma oli hyvin konservatiivinen ja tapoihinsa kangistunut. Tänä päivänä Stonerin ratkaisut voisivat olla toisenlaiset. Vai olisiko Stonerin moraali sallinut muuta tänäkään päivänä?

Kirja ilmestyi jo vuonna 1965, mutta vasta uudet painokset 2000-luvulla ovat tuoneet kirjalle lukijoita. Eikä suotta, kirjaa voi lämpimästi suositella!

perjantai 20. toukokuuta 2016

Petri Leppänen ja Tommi Tukiainen: Joogaa!


Joogaa! on Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen omakohtainen kertomus joogaelämästä ja tukeva paketti joogatietoa. Kirja pohtii joogan olemusta, tarkoitusta ja erilaisia muoti-ilmiöitä. Joogaa käsitellään filosofiana ja harrastuksena, mutta ennen kaikkea elämäntapana.

Kirja kokoaa kirjoittajien omien kokemusten ja asiantuntijahaastattelujen avulla joogan historiaa, asanaharjoituksia, erilaisia joogatyylejä ja kaupallisuuden vaikutteita. Kirjaan on haastateltu eri joogatyylien edustajia, esimerkiksi Petri Räisästä, Janne Kontalaa, Måns Broota ja Satu Tuomelaa.

Paikoitellen kirja on hauskaa ja oivaltavaa luettavaa. Lukijallekin käy selväksi, että joogejakin on joka junaan. Välillä eri joogalajien kesken tapellaan siitä, kuka kelpaa ”oikeaksi” joogiksi, kuka taas on pelkkä teeskentelijä. Mielenkiintoista luettavaa joogan harrastajalle.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Bernard Cornwell: Azincourt

Nicholas Hook on parikymppinen metsänvartija 1400-luvun alun Englannissa. Kun hän lyö niljakasta pappismiestä, joutuu hän valitsemaan joko hirttotuomion tai maanpakolaisuuden. Nickin valinta on jälkimmäinen, ja niinpä hän päätyy jousimieheksi Englannin kuningas Henrik V:n armeijaan, joka käy sotaa Ranskaa vastaan. Tuolla sotaretkellä hän kohtaa Melisanden, ranskalaisen ylimyksen aviottoman tyttären, ja he rakastuvat. Tarinan loppuhuipennus tapahtuu Azincourtissa, Pohjois-Ranskassa, jossa uupunut ja nälkiintynyt englantilaisarmeija kohtaa lukumääräisesti ylivoimaiset ranskalaiset 25. lokakuuta 1415.


Bernard Cornwell on onnistunut luomaan yksityiskohtaisen kuvauksen 1400-luvun alun elämästä. Kuten historiallisen romaanin tyyliin kuuluu, tarina pohjautuu todellisiin tapahtumiin: Azincourtissa todella taisteltiin, ja englantilaisten joukoissa oli Nicholas Hook -niminen mies. Myös monet muut kirjan henkilöistä ovat todellisia.


Ajan tavat olivat raakoja, joten jos veriset taistelukuvaukset eivät lukemista häiritse, on Azincourt perin vauhdikas matka myöhäiskeskiajan Eurooppaan.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Heikki Hilamaa ja Seppo Varjus: Kumouksen äänet

Yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa tapahtui voimakkaita muutoksia 1960-luvun alusta alkaneella 25 vuoden jaksolla. Toimittajakaksikon Heikki Hilamaa ja Seppo Varjus kirjoittama Kumouksen äänet kertoo näiden muutosten taustalla soineesta musiikista.

Pohjustuksena esitellään 1900-luvun alun työväenlauluja, joista ammensivat Woody Guthrie ja folklegenda Pete Seeger, joka esiintyi vielä Barack Obaman ensimmäisissä virkaanastujaisissa lähes 90-vuotiaana. Seegerin lisäksi Bob Dylan oli 1960-luvun folkbuumin suuria nimiä, mutta kirjassa tilaa saavat myös Phil Ochsin tapaiset nyt jo enimmäkseen unohdetut artistit.

Rotuerottelun vastaista liikettä tukeneista mustista tähdistä ensimmäinen menestynyt oli traagisesti kuollut Sam Cooke, ja myös jazzmuusikko John Coltranea pidettiin poliittisena esiintyjänä, vaikka hän sen itse kiistikin. Sama päti myös James Browniin, funkin suureen nimeen. 1960-luku päättyi Montereyn ja Woodstockin festivaaleihin, jotka viimeistään tekivät rockista suurten joukkojen musiikkia.

1970-luvun ääniä olivat mm. Merle Haggard ja Marvin Gaye. 1980-luvun lähestyessä Dolly Parton nosti esiin feministisiä ajatuksia, ja New Yorkin Bronxissa syntyi hip hop. Ronald Reaganin presidenttikauden suuri musiikkihahmo puolestaan oli Bruce Springsteen.

Kirja ei raflaavasta nimestään huolimatta ole poliittinen kirja, eikä kaikki sen esittelemä musiikki ole perusolemukseltaan poliittista. Itse asiassa valtaosaa sisällöstä ei aikoinaan tehty yhteiskunnallista vaikuttamista varten, vaan musiikki sattui osumaan tavalla tai toisella ajan hermoon. Disco syntyi homoklubeilla, ja siksi se nosti seksuaalivähemmistöjen asiaa julkisuuteen puolivahingossa.

Vaikka kirja on aiheen laajuuden vuoksi paikoin nimien ja kappaleiden luettelointia, olennaisiin ihmisiin ja ilmiöihin paneudutaan tarkemmin. Lukijalleen kirja antaa sekä tietoa erilaisten artistien ja musiikkityylien taustoista että läpileikkauksen aikakauden musiikista Yhdysvalloissa. Tältä pohjalta kuuntelee musiikkia uusin korvin.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven


Puértolasin kirjan takakannessa hehkutetaan: Tämä on kaunein tarina, jonka olet eläissäsi kuullut. Paljon luvattu. No, ehkä tarina ei ihan kauneimman titteliin yllä kuitenkaan, mutta ihan oiva satu on luvassa.

Hehkeällä ranskalaisella postinkantaja Providencella on iso ongelma: rakas ottotytär Zahera on sairaana Marokossa, ja hänen vointinsa huononee. Providence on vihdoin lähdössä hakemaan tytärtään Ranskaan hoitoon, mutta Islannista yllättäen purkautunut tuhkapilvi estää kaikki lennot. Ainoa keino päästä Marokkoon ajoissa on oppia lentämään itse. Niinpä Providence alkaa opetella, ja seikkailu alkaa.

Ranskan rajavartiolaitoksessa poliisina työskentelevän Puértolasin aiempi veijariromaani "Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin" oli suosittu, ja toinenkin romaani löytää varmasti lukijansa. Kirjan loppu yllättää lukijan, ja muuttaa tarinaa melko lailla. Lue itse niin tiedät miten!

tiistai 3. toukokuuta 2016

Miina Supinen: Liha tottelee kuria


Olen nyt kovasti tykästynyt kirjailija ja toimittaja Miina Supiseen. Supinen kirjoittaa hauskaa ja oivaltavaa tekstiä, josta jää ajatuksia mieleen vielä kirjan käsistä laskemisen jälkeenkin.

Liha tottelee kuria kertoo Silolan näyttävästä ja kulissien mukaan menestyvästä perheestä. Isä on kuuluisa kapellimestari, äiti menestyksekäs sisustusuunnittelija. Lapset rämpivät elämässä kukin omaa latuaan. Vanhin lapsi Astra kokeilee rajojaan seksin parissa, kiusattu Silmu-poika päättää rakentaa lihaksia punttisalilla, ja iltatähti Pelagia pissaa lattioille päiväkodissa.

Äiti Katriina ja isä Launo elävät täysin omissa maailmoissaan. Äidille tärkeintä näyttää olevan, että kaikki näyttää ja vaikuttaa hyvältä, ja ihmiset saavat kadehtimisen aihetta. Isälle tärkeää on vain musiikki. Lapset syövät huippuvarustellussa keittiössä hillovoileipiä.

Supisen henkilöhahmot heräävät henkiin, ja paikoin teksti on todella hauskaa. Kaikki henkilöhahmot ovat kuitenkin tavallaan traagisia, ja jotenkin eksyksissä omassa elämässään. Menneisyyden hairahdus tuo lisäjännitystä perheen elämään.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Satu Väisänen: Viisi vuotta elämästäni: melanoomasta meditaatioon


Satu Väisänen kertoo huumorin keinoin oman melanoomasta selviämisen tarinansa. Satu on räväkkä persoona, joka etsii itseään, omaa tietään ja paikkaansa maailmassa. Kirja herättää ajatuksia, lohduttaa (joku muukin miettii ihan samoja juttuja!) ja naurattaa.

Freelancekirjoittaja / Life Coach Satu Väisänen on kirjoittanut aiemmin kirjan Selkähelvetti, jossa hän kuvaa vuosia kestäviä selkäkipujaan. Tavallaan tämä kirja on jatkoa tarinalle, mutta ihan oma itsenäinen teoksensa myös. Satu kirjoittaa vetävästi, tunteella ja hauskasti hurtilla huumorilla, suosittelen!

Jos ja kun Satu julkaisee seuraavan kirjansa, olen varmasti varausjonossa. Kuitenkin hiukan huolellisemmin olisi voinut tämän kirjan toimittaa, luvattoman paljon on vielä valmiissa kirjassa jäljellä painovirheitä (lupaudun Satu oikolukijaksi, jos tarvitset). Onneksi sisältö on muotoa tärkeämpi.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Ihana, nopea runokirja, jonka ajatuksenjuoksun perässä mennään sinne ja tänne. Sinne ja tänne edeten eteen tuli helmiä, mutta kokonaisuus jäi tälle lukijalle hajanaiseksi ja epäselväksikin.

Kirja ei ole pitkä, ja itse luin sen nopeasti, pysyen temmossa johon teksti minut vei. Tekstin tahti olikin yksi tekijä, mikä viehätti - se oli yksinkertaisesti hyvä. Hitaasti lukeminen voisi kuitenkin kannattaa, nyt etenin liiankin rivakasti asiasta toiseen, ja osa asioista meni niin sanotusti ohi!

Anja Erämaja on runoilija, kirjailija ja esiintyvä taiteilija. Ehkä liioittelen vähän -teoksessa tekijän monipuolisuus on läsnä: välillä ihmettelen mikä on tämä muoto jota luen, välillä tulkitsen tekstin runoksi, välillä proosaksi tai joksikin muuksi.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Panu Rajala: Intoilija

I.K. Inha oli liian vähälle huomiolle jäänyt valokuvauksen uranuurtaja ja monitaituri, joka kiersi Vienan Karjalaa ja Lappia tallentaen runonlaulajien tuotoksia, käänsi lukemattomia teoksia monesta eri kielestä, oli toimittajana Suometar-lehdessä, kirjoitti tietokirjoja eri aloilta, oli myös ensimmäisiä pyöräilijöitä Suomessa jne. Inha jäi samaan aikaan eläneiden Sibeliuksen, Järnefeltin, Gallen-Kallelan ja monen muun varjoon.

Panu Rajalan Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt teos on elämäkertaromaani. Rajala kirjoittaa kuten Inha, vanhahtavaa kieltä. Kirja on Inhan tarina, jossa osa tekstistä on Inhan omaa, osa Rajalan keksimää. Tekstistä ei tiedä eikä huomaa, milloin on äänessä Inha, milloin Rajala. Taitavasti siis tehty, mutta minua häiritsi se, että Inhalta lainattuja kohtia ei ollut selvästi merkitty. Osa lainauksista oli nostettu esiin ja lukija luuleekin, että siinä on kaikki, mutta Rajalan omalta vaikuttavan tekstin sekaan on ujutettu Inhan tekstiä pikkuisen muunneltuna satakunta sivua. Arveluttavaa - ja tästä kirjoitettiinkin paljon mediassa kirjan julkaisemisen jälkeen.

Joka tapauksessa kirja tutustutti minut Inhan valtavaan tuotantoon ja persoonaan kiehtovalla tavalla. Lisäksi kirjassa kuvataan hyvin muuttuvaa ja teknistyvää maailmaa, pääkaupunkien ja syrjäkylien eroja ja kansanperinnettä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Panu Rajala on taitava kirjoittaja ja kirjallisuudentutkija. Kirjan lukemisen jälkeen täytyi kaivaa esiin Inhan omia teoksia ja ihailla hienoja valokuvia vanhasta Suomesta, Karjalasta, ihmisistä ja työtavoista.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Kesällä 1972 maailma tuli hetkeksi Islantiin, kun Reykjavikiin saapuivat neuvostoliittolainen Boris Spasski ja yhdysvaltalainen Robert "Bobby" Fischer pelaamaan shakkia. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa pelituokio, vaan panoksena oli maailmanmestaruus. Vaikka herroista kumpikaan ei ollut poliittinen, mukana oli väistämättä kahden supervallan kohtaamisen tuntu, joka houkutteli Euroopan laidalle suuren joukon länsimaisia toimittajia ja muita ulkomaalaisia. Kun teini-ikäinen islantilaispoika murhataan elokuvateatterissa kesken näytöksen, on poliisin ensimmäinen ajatus, että tekijä voisi kenties olla ulkomaalainen. Mutta miksi kukaan - islantilainen tai ulkomaalainen - iskisi veitsellä harmittoman oloista elokuvahullua?


Näin käynnistyy murhaajan etsintä Arnaldur Indriðasonin kirjassa Mestaruusottelu. Edessä on perinteisiä kuvioita eli sormenjälkien ottamista, tupakantumppien etsimistä ja pimeässä elokuvateatterissa varsin vähän nähneiden silminnäkijöiden puhuttamista. Pyssyjä ei heilutella eikä autoilla kaahailla, ja vaikka supervalta-teema pysyy mukana koko tarinan ajan, se saa loppukäänteissä perin yllättävän muodon. Päähenkilönä rikosta ratkomassa on Marion Briem, jonka tuberkuloosin varjostamassa lapsuudessa piipahdetaan kirjan muutamissa takaumissa. Arnaldurin muussa tuotannossa Marion Briem on poliisista jo eläköitynyt sivuhenkilö, keskushahmona on Erlendur Sveinsson, joka Mestaruusottelussa vain vilahtaa lopussa. Arnaldurilla on yliopistotutkinto historiassa, ja kenties tästä syystä Mestaruusottelun juoni on punottu todellisten tapahtumien ympärille, mikä tuo tarinaan "tämä olisi voinut tapahtua oikeasti" -tunnelmaa.


Arnaldur Indriðason hallitsee jännityskirjallisuuden niksit ja on siksi ansioitunut dekkaristi: hän on saanut parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille annettavan Lasiavain-palkinnon kahdesti, ja lisäksi hän on voittanut Ruotsin dekkariakatemian Martin Beck -palkinnon, Britannian rikoskirjailijoiden yhdistyksen Kultaisen tikarin ja espanjalaisen RBA-mediayhtiön rikosromaanipalkinnon. Hänen ensimmäisestä suomennetusta teoksestaan Räme on Islannissa tehty myös elokuvaversio, suomenkieliseltä nimeltään Rikospaikka Jar City.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta


Kirjeitä saarelta on esikoisromaani, joka panee oitis odottamaan lisää. Jessica Brockmole on kielitieteilijä ja opettaja, ja osaa kutoa ihastuttavan tarinan Skotlannin perukoilla Skyen saarella asuvasta runoilijattaresta Elspethistä.

Luonnonlapsi Elspeth aloittaa sattumalta kirjeenvaihdon nuoren amerikkalaisen ihailijansa kanssa. Opiskelijapoika Davidin ja Elspethin kirjeet risteilevät kahden mantereen välillä, ja kuljettavat mukanaan salaisuuksia ja pientä flirttiä. Molempia pelottaa tavata ihastuksensa kohde, mutta ensimmäinen maailmansota saattaa kirjeenvaihtotoverit yhteen.

Rinnakkaistarinana kulkee Elspethin tyttären Margaretin tarina, myös kirjeenvaihdon kautta kuvattuna. Elspeth ei ole koskaan kertonut Margaretille tämän isästä, ja tytär etsii sekä omia juuriaan että kirjoittelee sulhaselleen Paulille rintamalle. Toinen maailmansota on alkanut.

Tarinat punoutuvat hienosti yhteen.  Jessica Brockmole loihtii nautittavan lukuromaanin, joka tekisi mieli sekä ahmia että säästää mahdollisimman pitkään. Suosittelen lämpimästi.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Jo ensimmäistä sivua lukiessa liikutun, kun isä kirjoittaa syntymättömälle lapselleen kirjettä lämpöisin ajatuksin ja odotuksin. Ja mihin tilanteeseen Tommi Kinnunen sitten henkilönsä kirjan kuluessa kuljettaakaan, monien vaiheiden kautta, kun lopussa isiä onkin kaksi.

Lopotissa jatkavat elämäänsä jo Neljäntienristeyksestä tutut henkilöt. Varsinkin Helenan elämään paneudutaan ja toisaalta Johanneksen poikaan, Tuomakseen. Mukana muistoissa kummittelevat menneet sukupolvet ja kaikki sieltä periytyvä, mummun sanontoja myöten, esimerkiksi "Hän on laisensa". Tommi Kinnunen elää henkilöidensä elämää, oli sitten kyseessä sokea pianonvirittäjä tai itseään etsivä homo. Myös paljon taustatietoja on täytynyt selvittää: pianon rakennetta, viritystekniikkaa, valokuvaukseen liittyviä seikkoja tai pörssimeklarin työhön liittyviä asioita. Kaikki tuodaan esille luontevasti tekstin sisällä.

Tarinassa vaihdellaan jatkuvasti näkökulmaa, hieman menin välillä sukupolvissa sekaisin, mutta se ei haitannut lukunautintoa. Kirjan luvut on nimetty laulun sanoin, jotka kuvaavat myös luvun sisältöä tai aikakautta: Kiitos sulle kirkkahista kesäisistä päivistä tai Ja koko elämä räjähtää. Hauska idea, joka sopii hyvin kirjaa jäsentämään! Koko ajan lukiessa nautiskelee tekstistä ja elää henkilöiden mukana. Tarina imaisee mukaansa ja sen ei soisi päättyvän ollenkaan. Toivottavasti Tommi Kinnunen jatkaa tätä tarinaa tai aloittaa jotain uutta. En millään malttaisi odottaa, ihana kirja!

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Maggie O´Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Kesän helteitä odotellessa voi lukea tapahtumaketjusta, johon irlantilainen perhe ajautuu vuoden 1976 heinäkuisessa, helteisessä Lontoossa. Perheen isä lähtee ostamaan sanomalehteä eikä palaakaan takaisin. Perheen 3 aikuista lasta palaavat kotiin selvittämään, mitä on tapahtunut. Samalla kerrotaan kunkin perheenjäsenen elämäntilanteesta ja siihen johtaneista tapahtumista. Jokaisen kohdalla palataan lapsuuteen sekä kuvataan perheen sisäisiä suhteita ja käyttäytymismalleja.

Tapahtumat kattavat vain 4 heinäkuista päivää, mutta noiden päivien aikana lukijalle selviää päähenkilöiden elämästä monenlaisia, selvittämättömiäkin asioita. Perheen äidillä on myös iso salaisuus, jota hän ei ole koskaan uskaltanut kertoa kenellekään ja yrittänyt piilottaa asian itseltäänkin. Kirjassa kuvataan kiinnostavasti lapsen elämää, esimerkiksi pienen Aoifen käyttäytymishäiriöitä ja oppimisvaikeuksia, joiden kanssa hän opettelee elämään myös aikuisena.

Kirjaan tarttuessani luulin saavani makean välipalan, mutta kyllä tarina olikin ihan kunnon runsastäytteinen kerrosvoileipä, joka piti ahmia nopeasti, mutta nautiskellen loppuun!

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Andrei Pajanne: Nadia, onnetar


Andrei Pajanne on kirjoittanut mystisen romaanin Nadia Dragovista, joka uskoo olevansa jumalatar ja luovansa todellisuutta. Nadia kamppailee onnen ja epäonnen välillä, ja pelkää aiheuttavansa epäonnea ihmisille. Nadian isä opettaa, että onni ei ole sattumaa, epäonni on. Molempia riittää Nadian elämässä.

Epäonni on voitolla, kunnes Nadia kohtaa lasinpuhaltaja Eliaksen. Valo ja pimeys jatkavat kuitenkin ikuista kiertoaan ja pian vaaka heilahtaa taas. Nadian nuoruuteen kuuluu paljon onnettomuuksia, mutta myös luovuutta, rakkautta, iloa ja osaamista.

Kirja on sekoitus fantasiaa, mietiskelyä, idän filosofiaa, musiikkia, mystiikkaa ja oivalluksia. Kielen ja tarinan sujuvuutta olisi vielä hiukan voinut hioa, mutta tykkäsin silti.

Kirjailijanimellä Andrei Pajanne kirjoittava Timo Järvinen julkaisee kirjojaan oman kirjankustantamonsa Imogenin kautta.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Tapio Koivukari kirjoittaa länsirannikolle, Rauman lähelle sijoittuvia historiallisia romaaneja. Uusimmassa paneudutaan horros- tai unissasaarnaamiseen, jota nuoret naiset ovat harrastaneet viime vuosisadan alkupuolelta 1950-luvulle saakka. Mm. kartanolaisuus tai korpelalaisuus ovat tähän liittyviä uskonnollisia yhteisöjä. Kirjan tarina olisi varmaankin oikeasti voinut tapahtua, kirjan viimeinen luku vielä lisää tätä vaikutelmaa.

Unissasaarnaajan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1949. Sota on ohi ja palanneet miehet ovat vaihtelevassa kunnossa. Evakoita asutetaan ympäri Suomea. Länsirannikollakin heitä on, ja he rakentavat rintamamiestaloja heille luovutetuille tonteille.

Tuulikki Heinonen on 13-vuotias hento tyttö, joka yllättäen alkaa saarnata siskonsa yöpaita yllään, punainen tukka valtoimenaan. Tuulikki ennustaa maailmanloppua tulevaksi. Tuulikin hetekalta saarnaamaa sanaa tulee kuuntelemaan sankoin joukoin väkeä. Joku keksii kerätä yleisöltä kolehtia ja Tuulikin äiti silittää seteleitä sileiksi ennen vinttiin kätkemistä. Paikalle ilmestyy myös maallikkosaarnaaja Sihvonen Korsosta, joka yrittää hyötyä tilanteesta. Sihvosen johdolla Tuulikki perheineen lähtee lopulta onnettomasti päättyvälle saarnausreissulle pohjoista kohti.

Koivukari kuljettaa tarinaa muuten hyvin, mutta jotkut poikkeamat tuntuvat irrallisilta, kuten kertomus Australiaan lähteneestä miehestä. Koivukarin hahmot ovat kaikki vähän reppanoita ja elämässä epäonnistuneita, mutta heihin suhtaudutaan kuitenkin lämmöllä. Tuulikin puolesta surettaa, kun hänen isänsä ei osaa tehdä päätöksiä eikä pysty varjelemaan perhettään. Äidistäkään ei ole perheen tyttärille apua. Länsisuomalaista murretta on mukava lukea, kuten myös evakkojen haastelua.

Tapio Koivukari sai kirjasta Runeberg-palkinnon.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja


Orvokki Leukaluu on teräsrouva, joka tarjoaa ja tyrkyttää neuvojaan ammatinvalintaa miettiville. Leukaluun luonnehdinnat eri ammateista ovat hupaisaa luettavaa, parhaimmillaan ratkiriemukastakin. Orvokki osuu ja uppoaa monessa kohdassa, ja ammatit saavat sekä uutta gloriaa että ansaittua arvon alennusta.

Orvokki kertoo pienissä pakinanomaisissa jutuissa pääasiat kustakin ammatista, ja neuvoo ammattia halajavalle oikean suunnan. Joskus suuntaa näytetään aika karskistikin, mutta aina hyvää tarkoittaen (ainakin Orvokin itsensä mielestä).

Toimittaja ja kirjailija Miina Supinen osaa kirjoittaa hauskasti. Esimerkkinä neuvoja eräoppaalle: ”Luontohan omana itsenään on äärettömän tylsä. Siellä ei tapahdu mitään. Sammal kasvaa ja tuuli humisee, käkönen ehkä kukahtaa. Joten eräoppaan itse täytyy edustaa villiä luontoa. Se käy näin:…”

Ja ohjeet löydät Leukaluun urakirjasta!

torstai 3. maaliskuuta 2016

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about the Boy


Bridget Jonesin seikkailut jatkuvat vuosien jälkeen kirjassa Mad about the Boy. Bridget on jälleen yksin jäätyään leskeksi Mark Darcyn onnettomuuden jälkeen. Lisäksi hänellä on nyt kaksi lasta huollettavanaan, mutta ongelmat ovat entiset. Bridget on edelleen toivottoman huono organisoimaan mitään, myöhästelee jatkuvasti, ei saa asioita tehtyä, eikä pysy suunnitelmissaan.

Mad about the Boy kertoo Bridgetistä puumana. Yli viisikymppinen Bridget ihastuu alle kolmikymppiseen nuoreen adonikseen, ja taas on huokailua luvassa. Twiittaako Roxter Joneseylle vai eikö twiittaa? Näkyykö harmaa hiuksissa? Läski on ikuista?

Bridget Jones - sarjaan kuuluu kolme kirjaa: Elämäni sinkkuna, Elämä jatkuu sekä Mad about the boy. Viimeisin kirja herätti kohua jo ennen ilmestymistään, ja pähkäiltiin miten tarina voi toimia ilman Darcya. Toimii se.

Uusi Bridget on hauskaa luettavaa. En muista milloin olisin kiherrellyt ääneen yhtä paljon kuin tätä kirjaa lukiessa. Ehdottoman hauskaa lukemista silloin, kun viihdettä kaivataan. Bridgetin sukellus Twitterin ja blogien maailmaan on ratkiriemukas. Ja kaiken lisäksi viihteen kuoren alla kulkee vakavampaakin asiaa: mitä suuri ikäero oikeasti merkitsee suhteessa? Jokaiset Bridget Jones -fanin must-kirja.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Luin aiemmin suomennetun Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta ja pidin siitä kovasti. Kotiinpaluu on Jonesin esikoisromaani, mutta se suomennettiin vasta nyt. Hieno, mutta surullinen lukukokemus!

Kotiinpaluu on kirja perheistä, joissa ihmiset eivät osaa ilmaista tunteitaan ja elää toistensa kanssa. Päähenkilö Lewis on 10-vuotias, kun hänen äitinsä kuolee. Lewisin isä ei osaa käsitellä tilannetta millään tavalla, ja Lewis jää surunsa kanssa ihan yksin. Jo 5 kuukauden kuluttua äidin kuolemasta isä tuo kotiin uuden nuoren vaimonsa, josta ei ole Lewisille mitään tukea. Lewisin tunteet ja käsittelemättömät asiat patoutuvat ja 17-vuotiaana hän tekee jotakin, josta joutuu kahdeksi vuodeksi vankilaan.

Kirja alkaa siitä, kun Lewis pääsee vankilasta. Aiempia tapahtumia käydään takautumina läpi. Lewisin perhe asuu pienessä kylässä Lontoon ulkopuolella, maalla. Jones kuvaa kylän valtarakenteita ja tyhjänpäiväisiä seurapiiritapahtumia, joita Lewisin äiti aikoinaan inhosi, mutta suhtautui niihin kuitenkin huumorilla. Lewis on yksinäinen lasten joukossa, mutta aina reilu kaikkia kohtaan. Ainoa ymmärtäjä on muutamaa vuotta nuorempi Kit, joka pyörii porukan perässä väkisin ja jota pienimpänä aina vähän kiusataan.

Lewisin palattua vankilasta lukija miettii, eikö hän olisi voinut mennä jonnekin muualle? Tapahtumat tuntuvat etenevän vääjäämättä tosi huonoon suuntaan. Onneksi poispääsymahdollisuuden tarjoaa kutsu palvelukseen, mutta ehtiikö Lewis sinne ennenkuin tapahtumat etenevät liian pitkälle? Lukijan - ja Lewisin - palkitsee lopussa lupaus uudesta mahdollisuudesta, jonka paljastan teille, koska kirjan tapahtumia on siten helpompi kestää. Kiitos myös lopussa tohtori Straechenille! :-)

torstai 18. helmikuuta 2016

Katja Kettu: Yöperhonen

Yöperhosen tapahtumat sijoittuvat 1930 - 1950 -lukujen Neuvostoliittoon, välillä liikutaan myös nykyajassa. Kirjan päähenkilö, Irga Malinen, valkokenraalin tytär Pohjois-Suomesta, loikkaa rajan yli miehen perässä. Elämä Neuvostoliitossa ei olekaan niin auvoista kuin Irga on kuvitellut, miestäkään ei löydy ja Irga odottaa lasta. 1930-luvulla Stalin ryhtyy siirtämään kansan- ja muita vallankumouksen vihollisia leireille. Sinne joutuvat myös Suomesta tai muualta Neuvostoliittoon loikanneet. Irga ja marilainen Elena joutuvat Vorkutaan leirille, jossa työskenneltiin kaivoksissa. Vorkutassa leiriläiset joutuivat elämään - ja monesti kuolemaan - epäinhimillisissä oloissa Stalinin kuolemaan ja suojasäähän saakka.

Katja Ketun kieli ja kirjoitustyyli on yhtä ronskia kuin Kätilöstä muistan. Asiat puhutaan niiden oikeilla nimillä tai vielä räävittömämmin. Seksuaalisuus ja ruumiillisuus kuvataan kaunistelematta. Kettu käyttää paljon murresanoja, lainailee sanoja marin kielestä tai venäjästä ja keksii varmaan paljon omiakin sanoja. Vorkutan leirin tapahtumat, Elenan ja Irgan pärjääminen siellä, ovat kirjassa pääosassa. Toisena juonena kulkee Marin pienessä kylässä 2000-luvulla tapahtuva tarina, joka liittyy kronologisesti Irgaan. Yhtenä lisämausteena on vielä juonikuvio, jonka mukaan Volodja-presidenttikin liittyisi jotenkin Irgaan...

Kirjan lopussa on pitkä lähdeluettelo; Kettu on perehtynyt tarkasti loikkarien, marien, ylipäätään suomalaissyntyisten kohtaloihin Neuvostoliitossa. Tämä ei mitenkään häiritse eikä vaikuta lukukokemukseen, mutta lopussa lähteet tekevät vaikutuksen: kaikki tuo kauheus on oikeasti ollut totta. Ja on edelleen jossain päin maailmaa.

torstai 11. helmikuuta 2016

Marja-Leena Toukonen: Sanaton


Marja-Leena Toukonen kuvaa kirjassa "Sanaton – silta myyttiseen tietoisuuteen" omaa myyttisen kokemuksen metsästystään, Sanattoman etsintää. Sanattomalla tarkoitetaan nimensä mukaan kokemusta tai tunnetta, jota ei voi sanoin kuvailla. Ja kuitenkin kyse on niin tärkeästä ja ihmisyyteen olennaisesti kuuluvasta asiasta, että yritettävä on.

Toukonen vie lukijan mukaansa etsintämatkalle tieteen, taiteen, filosofian ja uskontojen maailmaan. Hän kuvailee ja havainnoi, miten Sanaton esiintyy erilaisissa ympäristöissä, ja miten erilaiset lähestymistavat soveltuvat Sanattoman kuvailuun. Sanaton yrittää löytää sanoja mystisen kuvaamiseen, ja onnistuukin paikoitellen mukavasti.

Marja-Leena Toukonen on filosofian lisensiaatti, kirjailija ja kääntäjä. Hän toimii vapaana kirjailijana, tutkijana ja valmentajana. Sanaton on mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää lukemista kaikille filosofiasta, mystisestä kokemuksesta ja mytologiasta innostuneille.

torstai 4. helmikuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron


Vuoden 2015 Finlandia-palkinnon saanut Oneiron on komea kirja. Seitsemän naista kohtaa unenomaisessa, kuolemanjälkeisessä välitilassa, josta kukaan ei pääse pakoon. Ainakaan heti.

Kirja on täynnä vaikeita nimiä, minulla ainakin kesti pitkän tovin hahmottaa kuka naisista on kukin ja mistä maasta kotoisin. Juutalainen performanssitaiteilija Shlomith-Shkhina, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänpotilas Rosa Imaculada, marseillelainen odottava äiti Nina, syöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat joutuneet yhteen tietämättä miksi. Jokaisen tarina selviää vähä vähältä, ja jokaisen elämään liittyy yllätyksiä.

Lukijana ei voi kuin ihastella Lindstedtin uskomatonta perehtymistä jokaisen naisen tapaukseen. Teksti pursuaa pieniä yksityiskohtia ja tarkkoja tietoja, ei ole kirjailija päästänyt itseään helpolla. Helpolla ei pääse lukijakaan, mutta teksti palkitsee kyllä. Ei saanut turhaan tämä kirja Finlandiaansa.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti


Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja Ilkka Remekseltä, oikealta nimeltään Petri Pykälä. Ja sen verran mukaansatempaava tarina on, että luen varmasti jatko-osankin, jos sellainen on tulossa. Ja veikkaisinpa että on.

Jäätyvä helvetti kuvaa pakkastalvea Suomessa, kun Venäjän hyökkäys alkaa. Kyseessä ei ole perinteinen sodankäynti, vaan yhteiskunnan lamauttava kyberisku. Venäjän erikoisjoukot räjäyttävät muutaman muuntajan, soluttavat haittaohjelmia sähkönjakeluverkkoon ja saavat Suomen sähköt poikki. Kun pakkasta on parikymmentä astetta, alkaa ruumiita tulla nopeasti. Lari Vuori joutuu keskelle kummallista peliä, jonka panokset kovenevat koko ajan.

Remes kirjoittaa sujuvasti ja sijoittaa tarinansa nykyisyyteen. Hiukan karmivaa on, että kirjan tapahtumien kaltaisia asioita löytyy selvästi myös todellisuudesta. Remes linkittää taitavasti kuvitelmaa ja oikeita tapahtumia. Välillä tarina on tosin häiritsevän epäuskottavakin, mutta perusjuoni kantaa. Kirja on hyvä muistutus siitä, miten nyky-yhteiskunta on todella riippuvainen teknologiastaan.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Kalle Lähde: Happotesti


Happotesti on Kalle Lähteen oivallinen esikoisromaani, jossa hän kuvaa alkoholistin arkipäivää. Aihe on surullinen, päähenkilön käytös on raastavan typerää, mutta silti Lähde saa romaaniin mukaan myös mustaa huumoria.

Kirja pohjautuu Kalle Lähteen omiin kokemuksiin. Realistiset kuvaukset alkoholistin arjesta ja elimistön pettämisestä ovat karua luettavaa. Aina läsnä olevan huoli juoman saamisesta ja riittävyydestä kuvataan todella hyvin. Päähenkilö pettää muita ja itseään, ja yrittää piiloutua korskean ylemmyyden tunteen taakse. Ylemmyyden vääntäminen vitsiksi on hyvä oivallus.

Kirja on karu kuvaus juopon arjesta, kuningas alkoholi hallitsee koko elämää. Lupaukset on tehty rikottavaksi. Eniten kirjassa jäi mietityttämään päähenkilön vaimo, joka mahdollistaa jatkuvan kännäyksen toimittamalla miehelleen ”apuja” ja ”loiventavia”. Miksi?

maanantai 4. tammikuuta 2016

Paulo Coelho: Maktub


Paulo Coelho on koonnut Maktubiin opettavaisia, pieniä tarinoita eri puolilta maapalloa. Alunperin kertomukset ovat ilmestyneet kolumneina lehdessä. Osa tarinoista iski viisaudellaan, osa ei, mutta kirjaa voi kyllä suositella jokaiselle maailman ihmettelijälle.

Kertomuksista löytyy paljon ajateltavaa, lohtua ja iloakin. Pieniä tarinoita on mukava lukea pätkissä, vaikkapa ennen nukkumaanmenoa, työmatkalla tai ruokatunnilla. Tarinoista ei selviä, kuinka paljon niissä on Coelhoa ja kuinka paljon kansanperintöä, mutta eipä se perimmäistä ajatusta haittaa.

Esimerkkinä Antonio Machadon kirjoitus: ”Isku iskulta, askel askeleelta. Kulkija, tietä ei ole, tie tehdään kulkien. Kulkien tehdään tie ja kun katsot taaksesi näet vain askelten jäljet polulla jolle et astu enää koskaan. Kulkija, tietä ei ole, tie tehdään kulkien.”