Rufinin Vaellus on ihastuttavaa kesälukemista. Melkein voi kuvitella olevansa Santiagon tiellä itsekin, vaikkei tarvitsekaan kastua, saada rakkoja, kärsiä janoa ja haista joka päivä yhä pahemmalta. Rufin kuvaa kauniita maisemia, tiellä liikkuvia pyhiinvaeltajia, ärhäköitä koiria ja kävelemisen iloa ja tuskaa vakuuttavasti.
Minulla samoin kuin Rufinillakin oli aika auvoisa mielikuva pyhiinvaellustiestä: upeita maisemia, pehmeitä kinttupolkuja, rauhallisesti matkaavia, autuaita pyhiinvaeltajien laumoja. Totuus onkin asvalttia, teollisuusalueita, tyhjentyneitä lähiöitä, mainosvaloja, kilpailua kävelyetapin piikkipaikasta. Mutta myös luonnonrauhaa, kävelyn iloa, auringonpaistetta ja uusien ihmisten kohtaamista.
Kirjailija, historioitsija, diplomaatti ja lääkäri Rufin hyppää aika erilaiseen maailmaan pyhiinvaelluksensa myötä, ja lukija pääsee siivelle. Rufinin kuivasta huumorista pidin myös. Sen sijaan kirjan alkupuheen tarkoitus ei oikein minulle selvinnyt. Sen oli kirjoittanut toimittaja Suvi Ahola, joka halusi avautua omista kokemuksistaan Santiagon tieltä. Esipuheeksi 27 sivua tuntui aivan turhan pitkältä, olisi jo tehnyt mieli hypätä koko esipuheen yli. Onneksi en jättänyt kirjaa kuitenkaan kesken.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti