Juan ymmärtää, että on tullut aika viedä isä laitokseen asumaan, kun kesken ruokailun Emilio entisenä pankinjohtajana luulee poikaansa lainanhakijaksi ja ryhtyy vaatimaan lainalle vakuuksia. Emilio itse ei pidä muistikatkoksia vakavina, mutta Juanin mielestä isä ei enää tule yksin toimeen kotona.
Vanhainkodissa Emilio saa huonetoverikseen Miguelin, joka opastaa uutta asukasta talon tavoille. Elämä vanhainkodissa vaikuttaa todella yksipuoliselta ja tylsältä, asukkaat näyttävät lähinnä nuokkuvan olohuoneen tuoleilla ja nokoset keskeytyvät lähinnä ruokailun ja lääkkeiden jaon ajaksi. Emilio alkaa yhä useammin kadota täysin omiin maailmoihinsa. Nykyhetki iskee rajusti kasvoille, kun Emilio tajuaa, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, mitä oli tekemässä tai mitä ympärillä tapahtuu. Ahdistus ja hätäännys ovat valtavia, kun tutut asiat kadottavat nimensä. Onko kädessä lopal vai pallo? Mikä olikaan entinen työpaikka, se missä on sitä rahaa? Mitä vastata kaverille, joka epäilee paksussa takissa tulevan kuuma, jos ei edes tiedä mikä on takki.
Jouluna lääkäri pudottaa pommin, Alzheimer-diagnoosin. Huonetoveri Miguel, joka on skarpimpi kuin useimmat hoitokodin asukkaista, yrittää parhaansa mukaan auttaa Emiliota kamppailussa Alzheimeria vastaan. Miguel pitää Emilion puolia, jotta tämä ei joutuisi pelättyyn toiseen kerrokseen, eli niiden osastolle, jotka ”ovat menneet ihan sekaisin”.
Ryppyjä-sarjakuva kertoo uskottavasti, mitä muistisairaus tekee ihmiselle. Sarjakuva on tehokas ja toimiva kerrontamuoto traagiselle asialle. Selkeä piirrostyyli viehättää minua ja henkilöhahmojen ilmeikkäistä kasvoista näkee oitis kaiken sen hämmennyksen, vihan, turhautumisen ja pelon tunteet, jotka muistin pettäminen aiheuttaa. En usko, että teksti pystyisi yhtä koskettavasti kuvaamaan hetkeä, kun tutun ihmisen kasvoissa ei olekaan mitään tuttua, aivan kuin vastapäätä istuisi täysin vieras ihminen. Sarjakuva tekee sen ytimekkäästi kolmella kuvalla.
Albumin perusvire on traagisesta aiheestaan huolimatta lämminhenkinen ja jopa humoristinen. Lempeää lämpöä tarinaan tuo Doloresin ja Modeston tarina. Pariskunta on kulkenut yhteistä taivalta yli 60 vuotta olematta koskaan erossa. Edes Modeston nopeasti edennyt Alzheimer ei ole lopettanut yhteiseloa, vaan Dolores on muuttanut miehensä mukana vanhainkotiin. Vaikka Modesto ei enää tunnista vaimoaan, tämän kuiskaama ”senkin ketku” tuo hymyn huulille ja palauttaa mieleen suloisen ensikohtaamisen vuosikymmeniä sitten.
Ryppyjä oli ehdottomasti koskettava lukukokemus. Sarjakuvan aihe ei ole kaikkein tyypillisin, ja juuri aiheensa vuoksi sitä voi suositella myös sellaisille, jotka eivät sarjakuvia lue
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti