Petri Tamminen kirjoittaa päähenkilön eli ymmärtääkseni oman isänsä kuolemasta surkuhupaisan pienen tarinan. Päähenkilö lamaantuu isän kuolemasta moneksi kuukaudeksi. Päivät hän viettää matolla tai puutarhakeinussa maaten ja pohtien asioita ja potien kuolemanpelkoa. Lempeä ja ymmärtäväinen vaimo käy töissä ja jaksaa vielä kuunnellakin miehen ajatelmia, joissa ei välillä tunnu olevan päätä eikä häntää.
Onneksi poika on tullut sanoneeksi isälleen aiemmin, että arvostaa tätä ja isäkin sanoo pojalleen tämän olevan hieno mies. Tamminen kertoo jokaisen erilaisesta tavasta surra ja käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa. Vaimo toimii miehensä terapeuttina ja lausuu välillä viisaita sanoja, joiden avulla mies pääsee eteenpäin surutyössä. Myös käytännön asioiden hoitaminen ja isän muisteleminen auttavat.
Entä se musta vyö? Se on isän musta, vahva ja nahkainen vyö, joka on hukassa kirjan alussa, kun ollaan lähdössä isän hautajaisiin. Vyön löytyessä surutyö alkaa jo helpottaa ja kirjailija pystyy lähtemään eteenpäin isänsä lausahduksen voimin: " Sinne pitää mennä, se on elämää."