perjantai 31. heinäkuuta 2015
Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
Naiselta ryöstetään käsilaukku, nujakassa nainen loukkaa päänsä, joutuu sairaalaan ja makaa siellä koomassa jonkun aikaa. Sillä välin mies löytää pois heitetyn laukun (lompakko ja rahat poissa) ja alkaa selvittää laukun omistajan henkilöllisyyttä. Tässä kirjan juoni lyhykäisyydessään.
Viehättävä pieni kirja, mukana ripaus salapoliisityötä, romantiikkaa, lämpöä, ihmissuhteita, Pariisia, kirjakauppiaan maailmaa, koristekultaajan työtä, kissan elämää jne. Kesäinen tunnelmapala laiturilla siinä vaiheessa, kun aurinko pikkuisen pilkistää!
perjantai 24. heinäkuuta 2015
Helen Garner: Vierashuone
Helenin vierashuoneeseen tulee kolmeksi viikoksi syöpää sairastava ystävä Nicola. Yllättävän heikossa kunnossa oleva Nicola tulee ystävänsä vieraaksi hoitojaksonsa ajaksi. Edessä on tunteiden vuoristorataa sekä huolta ja pelkoa siitä, miten kumpikin selviää hikisistä ja kivuliaista öistä ja päivien hoitokoettelemuksista.
Helen hoitaa mielellään ystäväänsä, mutta turhautuu nähdessään vaihtoehtohoitojen aiheuttamat kivut. Vaikka Nicolan fyysinen hoitaminen on Helenille ajoittain raskasta, kaikkein raskaimpana hän kokee sen, kun ystävä ei suostu hyväksymään tosiasioita, joista olennaisimpana edessä olevaa kuolemaa. Miten olla aidosti läsnä ja auttaa, mutta samalla kunnioittaa toisen itsemääräämisoikeutta?
Elämän tässä vaiheessa kuusikymppinen Nicola punnitsee kriittisesti omia valintojaan ja sitä mitä on saanut aikaan, läheiset ja ystävät ovat ympärillä kertomassa oman näkemyksensä asiaan. Helenin ja Nicolan ystävyydessä minua jäi ihmetyttämään se, miten toisaalta he tuntuvat olevan toisilleen erittäin tärkeitä ja läheisiä, luotettuja, mutta samalla heidän välillään on jonkinlainen kuilu.
Kirjassa ei tapahdu paljon ja vähät tapahtumat pyörivät Helenin sairauden hoidon ympärillä. Sisältö on kuitenkin runsas, vaikka käsittelee rajattua teemaa. Vierashuone on kaunistelematon kuvaus vakavan sairauden kohtaamisesta ja ystävyydestä. Romaani on täynnä lämpöä, ystävyyttä ja ymmärrystä, mutta myös ahdistusta, pelkoa ja raivoakin.
Helen Garner on australialainen kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja, jonka seitsemäs romaani, ensimmäinen suomennettu teos, Vierashuone on saanut Australiassa useita kirjallisuuspalkintoja.
Helen hoitaa mielellään ystäväänsä, mutta turhautuu nähdessään vaihtoehtohoitojen aiheuttamat kivut. Vaikka Nicolan fyysinen hoitaminen on Helenille ajoittain raskasta, kaikkein raskaimpana hän kokee sen, kun ystävä ei suostu hyväksymään tosiasioita, joista olennaisimpana edessä olevaa kuolemaa. Miten olla aidosti läsnä ja auttaa, mutta samalla kunnioittaa toisen itsemääräämisoikeutta?
Elämän tässä vaiheessa kuusikymppinen Nicola punnitsee kriittisesti omia valintojaan ja sitä mitä on saanut aikaan, läheiset ja ystävät ovat ympärillä kertomassa oman näkemyksensä asiaan. Helenin ja Nicolan ystävyydessä minua jäi ihmetyttämään se, miten toisaalta he tuntuvat olevan toisilleen erittäin tärkeitä ja läheisiä, luotettuja, mutta samalla heidän välillään on jonkinlainen kuilu.
Kirjassa ei tapahdu paljon ja vähät tapahtumat pyörivät Helenin sairauden hoidon ympärillä. Sisältö on kuitenkin runsas, vaikka käsittelee rajattua teemaa. Vierashuone on kaunistelematon kuvaus vakavan sairauden kohtaamisesta ja ystävyydestä. Romaani on täynnä lämpöä, ystävyyttä ja ymmärrystä, mutta myös ahdistusta, pelkoa ja raivoakin.
Helen Garner on australialainen kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja, jonka seitsemäs romaani, ensimmäinen suomennettu teos, Vierashuone on saanut Australiassa useita kirjallisuuspalkintoja.
tiistai 21. heinäkuuta 2015
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Kirjan tapahtumat alkavat vuonna 1934 Pariisissa. Sokean, 6-vuotiaan Marie-Laure –tytön isä on töissä Pariisin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä. Isän tehtävänä natsien miehitettyä Ranskan tulee olemaan arvokkaan timantin vieminen pois Pariisista. Isä ja Marie-Laure matkustavat Saint-Maloon, jossa Marie-Laure viipyy sodan loppuun saakka isänsä vanhassa kotitalossa.
Samaan aikaan Werner Pfennig asuu orpokodissa Saksan Essenissä. Werner on äärimmäisen kiinnostunut radioista. Hän pääseekin armeijan teknilliseen kouluun opiskelemaan radiotekniikkaa, mutta saa koulussa tottua myös kaikenlaiseen julmuuteen.
Kirjassa vuorottelee Marie-Lauren ja Wernerin näkökulmat luvusta toiseen. Myös kronologisesti kirjailija kertoo välillä tulevasta, välillä menneestä. Lukija saa siis vihjeitä siitä, mitä on tulossa. Marie-Lauren sokeus tuo kuvaukseen oman erilaisen näkökulmansa. Sotaa kuvataan ranskalaisen pikkukaupungin asukkaiden silmin ja toisaalta saksalaisen sotilaan silmin. Vähitellen päähenkilöt lähestyvät toisiaan ja vihdoin tapaavatkin.
Kirjailija kirjoitti teosta 10 vuotta. Vaikka sodasta on kirjoitettu paljon, tämän kirjan lukee ahmimalla, niin koukuttavasti juoni ja rakenne on laadittu. Lukija haluaa tietää, mitä päähenkilöille ja timantille tulee tapahtumaan. Kirja päättyy vuonna 2014, joka oli ehkä vähän turhaa – lopettaminen vuoteen 1945 olisi riittänyt tai sitten vuoteen 1974, josta siitäkin kirjassa on yksi luku, jossa loppusolmuja solmitaan. Joka tapauksessa kerrassaan mukaansatempaava, kunnon lukuromaani!
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
Peter Höeg: Susanin vaikutus
Tanskalaisen Peter Höegin uusin kirja on kuin James Bond –elokuvan käsikirjoitus: Susan miehensä ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa sotkeutuu salaperäisen tulevaisuuskomission asioiden selvittelyyn ja on päästä hengestään. Juonenkäänteitä riittää ja ruumiita tulee. Juoni on niin monimutkainen ja henkilöitä niin paljon, että perässä ei meinaa pysyä. Juonesta ei kauheasti viitsi paljastaakaan, ettei lukuelämys mene pilalle. Mukana on riittämiin pahiksia ja hyviä tyyppejä vain harvassa.
Susan on huippufyysikko ja hänen miehensä Laban säveltäjä. Molemmilla on voimakkaana mystinen ominaisuus, jonka avulla he saavat valtaansa yksittäiset ihmiset tai kokonaisen seurueen. Olisiko se sitten karismaa? Tulevaisuuskomission tehtävänä on ollut ennustaa tulevaa. Komission työ on liittynyt paljolti ympäristön- ja ilmastonmuutoksen seurausten ennustamiseen ja muutoksiin varautumiseen. Kuka pelastuu, jos ydinpommi laukeaa? Ja ketkä taas pelastetaan ja minne? Kirjan mukaan pohjoiselle pallonpuoliskolle ydinpommin seurauksena tulisi jääkausi, jonnekin pois täältä olisi siis päästävä.
Peter Höeg kirjoittaa vetävästi ja koukuttavasti. Juoni on sinänsä looginen ja loppu uskottava – kaikista monimutkaisista käänteistään huolimatta. Kirjaa voisi verrata Peter Höegin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Lumen taju (1993), josta kyllä pidin vielä enemmän. Luettuani sen viime talvena uudelleen, huomasin sen kestäneen aikaakin oikein hyvin. Suosittelen siis molempia!
perjantai 17. heinäkuuta 2015
Jean-Christophe Rufin: Vaellus - Santiago de Compostelan kulkijat
Rufinin Vaellus on ihastuttavaa kesälukemista. Melkein voi kuvitella olevansa Santiagon tiellä itsekin, vaikkei tarvitsekaan kastua, saada rakkoja, kärsiä janoa ja haista joka päivä yhä pahemmalta. Rufin kuvaa kauniita maisemia, tiellä liikkuvia pyhiinvaeltajia, ärhäköitä koiria ja kävelemisen iloa ja tuskaa vakuuttavasti.
Minulla samoin kuin Rufinillakin oli aika auvoisa mielikuva pyhiinvaellustiestä: upeita maisemia, pehmeitä kinttupolkuja, rauhallisesti matkaavia, autuaita pyhiinvaeltajien laumoja. Totuus onkin asvalttia, teollisuusalueita, tyhjentyneitä lähiöitä, mainosvaloja, kilpailua kävelyetapin piikkipaikasta. Mutta myös luonnonrauhaa, kävelyn iloa, auringonpaistetta ja uusien ihmisten kohtaamista.
Kirjailija, historioitsija, diplomaatti ja lääkäri Rufin hyppää aika erilaiseen maailmaan pyhiinvaelluksensa myötä, ja lukija pääsee siivelle. Rufinin kuivasta huumorista pidin myös. Sen sijaan kirjan alkupuheen tarkoitus ei oikein minulle selvinnyt. Sen oli kirjoittanut toimittaja Suvi Ahola, joka halusi avautua omista kokemuksistaan Santiagon tieltä. Esipuheeksi 27 sivua tuntui aivan turhan pitkältä, olisi jo tehnyt mieli hypätä koko esipuheen yli. Onneksi en jättänyt kirjaa kuitenkaan kesken.
Minulla samoin kuin Rufinillakin oli aika auvoisa mielikuva pyhiinvaellustiestä: upeita maisemia, pehmeitä kinttupolkuja, rauhallisesti matkaavia, autuaita pyhiinvaeltajien laumoja. Totuus onkin asvalttia, teollisuusalueita, tyhjentyneitä lähiöitä, mainosvaloja, kilpailua kävelyetapin piikkipaikasta. Mutta myös luonnonrauhaa, kävelyn iloa, auringonpaistetta ja uusien ihmisten kohtaamista.
Kirjailija, historioitsija, diplomaatti ja lääkäri Rufin hyppää aika erilaiseen maailmaan pyhiinvaelluksensa myötä, ja lukija pääsee siivelle. Rufinin kuivasta huumorista pidin myös. Sen sijaan kirjan alkupuheen tarkoitus ei oikein minulle selvinnyt. Sen oli kirjoittanut toimittaja Suvi Ahola, joka halusi avautua omista kokemuksistaan Santiagon tieltä. Esipuheeksi 27 sivua tuntui aivan turhan pitkältä, olisi jo tehnyt mieli hypätä koko esipuheen yli. Onneksi en jättänyt kirjaa kuitenkaan kesken.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
John Irving: Minä olen monta
John Irvingin uusin on pamfletti sukupuolisen suvaitsevaisuuden puolesta Yhdysvalloissa ja muuallakin. Irving esittelee erilaisia seksuaalisuuden ilmenemismuotoja romaaninsa henkilöiden avulla. Kirjan tapahtumat alkavat toisen maailmansodan jälkeen. Aikojen ja asenteiden muuttuminen sekä aidsin tulo käydään kirjassa läpi tähän päivään saakka.
Kirjan päähenkilö Billy Abbott on biseksuaali, hänen isänsä homo, isoisänsä pukeutuu vaimonsa vaatteisiin, tädin tytär on lesbo, poikakoulusta löytyy homoja, kirjastonhoitaja on transsukupuolinen jne. Irving kuvaa henkilöitään tapansa mukaan lämmöllä ja ymmärtäen. Billyn perheessä miehet ovat viisaita ja ymmärtäväisiä, naiset taas kammoksuvat kaikkea erilaisuutta. Poikakoulun lääkärin vastaanotolle joutuu, jos jotain poikkeavaa epäillään pojan seksuaalisessa suuntautumisessa. Billyä auttaa puheopettaja, josta tulee Billyn terapeutti kaikissa muissakin asioissa.
Kirja ei olisi aito Irving, jos mukana ei olisi painia. Poikakoulussa on tietysti oma painijoukkue, joka kilpailee. Tietty painiote liittyy kirjan juoneen ja sen merkitys paljastuu vasta viime metreillä. Tyylilleen uskollisena Irving antaa vihjeitä tulevista tapahtumista. Kirja oli mielestäni kuitenkin liian pitkä, jopa kirjailija tuntui olevan samaa mieltä varmistaessaan kirjan loppupuolella suluissa olevilla tarkennuksilla, että lukija muisti vielä mitä aiemmin oli tapahtunut.
Koulun näytelmäkerhon harjoitukset ja esitykset ovat kirjassa tärkeässä roolissa. Vaikka kirja on tyyliltään tuttua Irvingiä, se ei kuitenkaan noussut suosikikseni. Aihe on kuitenkin tärkeä ja kirjan motto kerrotaankin kirjastonhoitaja Frostin suulla: ”Poikakulta, älä lyö minuun leimaa – älä luokittele minua ennen kuin opit tuntemaan minut!”
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Riikka Pulkkinen: Vieras
Vieras kertoo vierauden tarinaa: viestiä sellaisten ihmisten elämästä, jotka eivät jostain syystä sulaudu joukkoon. Päähenkilö Marian sukujuurissa on mustaa verta, häntä haukuttiin lapsena mulatiksi. Aikuisenakin jotain on tapahtunut Marian maailmassa, jotain joka ajaa hänet uupuneena pakosalle.
Pastorina työskentelevä Maria pakahtuu arkeensa ja lentää hetken mielijohteesta New Yorkiin. Taakse jää aviomies, jolle ei turhia selitellä. New Yorkissa Maria vuokraa huoneen ja eksyy vuokraemäntänsä tanssitunneille. Tanssin kautta avautuu näkymiä sekä Marian että tanssinopettaja Melanien maailmaan. Marialle tanssi on tuttua ja lapsuuden balettitunneilta, mutta nyt tärkeintä ei olekaan täydellinen asento, vaan tanssin tunne. Ja jotakin kerrottavaa molemmilla naisilla on.
Takaumat Marian anorektiseen ja uskonkiihkoiseen nuoruuteen ovat myös mielenkiintoista luettavaa. Pulkkinen kuvaa anorektista ajattelua oivallisesti, lukijallekin välittyy ymmärrystä, kuinka oma ruumiinkuva ja suhde ruokaan voikaan vääristyä. Kaunista kieltä, ja tarina imaisee mukaansa.
Pastorina työskentelevä Maria pakahtuu arkeensa ja lentää hetken mielijohteesta New Yorkiin. Taakse jää aviomies, jolle ei turhia selitellä. New Yorkissa Maria vuokraa huoneen ja eksyy vuokraemäntänsä tanssitunneille. Tanssin kautta avautuu näkymiä sekä Marian että tanssinopettaja Melanien maailmaan. Marialle tanssi on tuttua ja lapsuuden balettitunneilta, mutta nyt tärkeintä ei olekaan täydellinen asento, vaan tanssin tunne. Ja jotakin kerrottavaa molemmilla naisilla on.
Takaumat Marian anorektiseen ja uskonkiihkoiseen nuoruuteen ovat myös mielenkiintoista luettavaa. Pulkkinen kuvaa anorektista ajattelua oivallisesti, lukijallekin välittyy ymmärrystä, kuinka oma ruumiinkuva ja suhde ruokaan voikaan vääristyä. Kaunista kieltä, ja tarina imaisee mukaansa.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
Minna Mikkonen: Kivenkerääjät
Minna Mikkosen esikoisromaani on kiehtova tarina pikkupojan maailmasta ja perheestä, jossa on tapahtunut ikäviä asioita. Veini on kouluikää lähestyvä poika, joka välillä kuvittelee olevansa pieni kalanpoikanen. Kalanpoikanen ei ymmärrä ihmisten kieltä eikä kieltoja, joten kala saa uiskennella miten haluaa. Veinin tärkeä isosisko Meri on kadonnut oudolla tavalla. Merillä oli salaisuuksia, joita Veini joskus sai selville vahingossa. Myös Veinillä on salaisuuksia, joita hän kirjoittaa muistivihkoonsa.
Minna Mikkonen loihtii Veinin kautta hiukan ahdistavan, mutta kuitenkin kauniin kuvan pikkulapsen maailmasta. Äiti on melkein aina surullinen, isä yrittää jaksaa parhaansa mukaan. Isosisko luotsaa Veiniä eteenpäin ja opettaa tärkeitä asioita maailmasta. Isosiskon kaverit ovat tärkeitä pikkuvanhalle Veinillekin.
Perheen tarina avautuu hitaasti kirjan myötä. Jotakin suurta ja surullista perheelle on tapahtunut, mutta mitä? Ehdottomasti tutustumisen arvoinen uusi kirjailija.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)