maanantai 25. heinäkuuta 2016

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä


Ihastuin Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaan vuoteen, ja halusin testata myös hiukan kevyempää genreä häneltä. Vanhatalo kirjoittaa nimimerkillä Veera Vaahtera romanttissävytteistä proosaa. Ja hyvin kirjoittaa tätäkin.

Emma Aaltonen on kirjan päähenkilö, hiukan tuuliajolla oleva opiskelija, joka yrittää puristaa graduaan kasaan (vaikka mieluummin söisi suklaata, ajelisi pyörällä tai keksisi jotain ihan muuta). Kolmenkympin kriisiä pukkaa jo vähän päälle, ja poikaystäväkin on hakusessa. Lisäksi Emmalla on taito eksyä erinomaisen kätevästi omassa kaupungissaankin.

Näistä aineksista punoutuu vallan mukava tarina. Chick-lit –kirjallisuudeksi tätäkin voisi ehkä kutsua, mutta ajatustakin on mukana. Jos haluat mukaansatempaavaa lukemista mökille, lomalle, junaan, rannalle tai rauhalliseen koti-iltaan, suosittelen kokeilemaan Veera Vaahteraa.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitren kirjan tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan Ranskassa. Sotilaat palaavat rintamalta sodittuaan vuosikausia: työpaikat ja tyttöystävät ovat joiltakin tänä aikana hävinneet. Sotilailla on vaikeita henkisiä ja fyysisiä vammoja. Kirjan päähenkilöinä ovat sotamiehet Albert ja Edouard sekä kapteeni Henri d'Aulnay-Pradelle.

Albert tutustuu sattumalta sotasairaalassa vaikeasti vammautuneeseen Edouardiin ja alkaa huolehtia tästä. Edouardilla on varakas perhe, mutta hän ei aiempien erimielisyyksien takia halua palata kotiin perheensä luo. Myös Edouardin vamma vaikuttaa siihen, että hän haluaa eristäytyä. Oman edun tavoittelija Henri taas tekee bisnestä kaatuneitten hautaamisesta. Edouard keksii mielettömän juonen muistomerkkien myynnillä rikastumisesta ja saa Albertin taivuteltua siihen mukaan. Albert kuvataan vähän avuttomaksi, ehkä yksinkertaiseksikin ja aloitekyvyttömäksi. Hän kuitenkin huolehtii Edouardista, onnistuu hankkimaan työpaikan ja vielä tyttöystävänkin.

Lemaitre kuvailee kaatuneiden siirtoa rintamalta joukkohaudoista Ranskaan ja sen jälkeen seurannutta valtavaa hautausurakkaa. Henri vastuutetaan siirrosta ja hautaamisesta ja sen hän tekeekin, yrittäen hyötyä siitä mahdollisimman paljon rahallisesti. Jotain todellisuuspohjaa kaatuneiden summittaisessa siirtämisessä sankarihautoihin ja työssä tapahtuneissa väärinkäytöksissä ilmeisesti on, päätellen kirjailijan loppusanoista.

Lemaitre on Ranskassa erittäin suosittu dekkarikirjailija. Näkemiin taivaassa on ensimmäinen Lemaitren kirjoittama historiallinen romaani, josta hänelle myönnettiinkin Goncourt-palkinto vuonna 2013. Edouardin vamman kuvailu ja kaatuneiden hautausurakka ovat aika groteskia luettavaa, mutta sinänsä mielenkiintoista Ranskan lähihistoriaa. Juonen mielikuvituksellisessa sommittelussa ja sujuvassa kerronnassa näkyy kirjailijan dekkaritausta.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turusen Rakkaudenhirviö on yksinäisen, ulkopuolisen ja hukassa olevan nuoren naisen kasvutarina. Romaani on kiinni tässä ajassa, mutta se avautuu pikkuhiljaa ja vähän liian vaivihkaa.

Mistä tämän naisen yksinäisyys ja ulkopuolisuus juontuvat? Mennään tietenkin lapsuuteen, ja äiti on jotakuinkin kaiken pahan takana. Kotoa päähenkilö on saanut eväikseen pelon ja epäluulon erilaisuutta - tai oikeastaan kaikkea - kohtaan, eikä näillä eväillä elämä ihan helppoa ole. Kehitystarinaksi erikoista on se, että kehitystä ei juurikaan tapahdu: kerronta junnaa turhan vahvasti paikallaan, varsinkin romaanin alkupuolella. Onneksi romaani paranee loppua kohti, vaikka edelleen tiivistämisen varaa löytyy.

Rakkaudenhirviö kertoo osuvasti nykypäivän ilmiöistä ja ongelmista: tunnekylmän äidin (tai voisi ajatella, että koko suomalaisen yhteiskunnan) vaikutuksesta lapsen ja sittemmin nuoren on vaikea uskoa itseensä ja toisiin ihmisiin. Rakentuu epäluuloinen, arka ja kriittinen yksilö. Tärkeintä on tavallisuus, vaikka itse voisi kuinka huonosti. Mutta mitä on tuo “tavallinen”? Jos suhde itseen on huteralla pohjalla, on vaikea luoda tervettä suhdetta muihin. Päähenkilö ei tunnu löytävän paikkaansa tai tapaansa olla maailmassa. Hän kuvittelee, että kaikkien muiden ihmisten elämä on helpompaa ja parempaa.

Osuva havainnointi esimerkiksi teatterikoululaisten ristiriitaisesta elämäntyylistä, nuoren naisen elämänihmettely ja suomalaisten tavoille naureskelu eivät kanna tarinaa riittävästi. Toisaalta tässä kertomuksessa on tietyllä tavalla hyvää elämänmakua - punainen lanka puuttuu, kuten elämästäkin usein. Mielestäni tässä romaanissa oli hyviä elementtejä, mutta se jokin jäi puuttumaan.

Näytelmäkirjailijana jo kokenut, romaanipuolella ensikertalainen Turunen kirjoittaa hyvin. Kirjasta löytyvät oivallukset ja sivallukset sopisivat ehkä paremmin vaikkapa kolumnin tai näytelmän muotoon, romaaniin olisin kaivannut enemmän syvyyttä ja monipuolisuutta. Odotin tältä romaanilta paljon ja varmaan siitäkin syystä petyin. Mutta ei tämän kirjan lukeminen kuitenkaan ajanhukkaa ollut, ja teemat jäivät hyvällä tavalla muhimaan mieleeni.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin

”Mitä on elämä, kun metsä on kotisi ja yö elinikäinen ystäväsi?” Kimmo Ohtonen löysi jo pienenä metsästä turvan ja pakopaikan, kun piiloutui yön pimeydessä tuuhean kuusen oksien alle pakoon isäänsä.  Tuolta sammalmättäältä hän heräsi kesken unen ja kohtasi ensimmäistä kertaa karhun, joka tassutteli ihan hänen lähellään. Ohtonen ei osannut pelätä karhua, oikeastaan se tuntui vähemmän pelottavalta kuin väkivaltainen ja arvaamaton isä. Tästä taianomaisesta kohtaamisesta lähtien hän on kunnioittanut ja ihaillut karhuja – ja salaillut isänsä raivokohtauksia ja lyöntejä. Nyt aikuisena Ohtonen palasi metsään, eli karhujen kanssa vain pieni koppi suojanaan ja päätti kertoa kirjassaan totuuden lapsuuden perheestään. Lopputuloksena syntyi satumaisen kaunis kirja mesikämmenistä ja metsän muista asukeista.

Ohtonen kuvasi karhuja kirjaansa varten Kainuun korpimetsissä pienen kuvauskopin suojasta. Hän vietti metsän hämärässä lukemattomia tunteja, kyyhötti muutaman neliön kopissa ja odotti, sillä karhut liikkuvat öisin, enimmäkseen äänettömästi. Ohtosen mukaan nallukat kyllä haistavat ja kuulevat kopissa liikehtivän kuvaajan, mutta niin kauan kun kuvaaja pysyy kopissa, ei ole mitään pelättävää. Eikä välttämättä muutoinkaan, sillä karhu väistää ihmistä aina kun mahdollista.

Sisällöllisesti kirja tarjoaa kaksi vaihtoehtoa: sitä voi joko vain selata ja nauttia Ohtosen toinen toistaan upeammista luontokuvista tai sitä voi lukea tarinana. Tarinassa vuorottelevat Ohtosen lapsuus ja nykyisyys kuvauskopissa otsojen ympäröimänä. Eniten nautin tarkoista, värikkäistä ja vaikuttavista valokuvista. Karhu on myyttinen otus, harva on sen kohdannut, mutta Ohtosen kuvista sen näkee hämmästyttävän läheltä. Lisäksi metsän ja sen äänien, tuoksujen ja eläimien sanallinen kuvaus on kaunista luettavaa. Lumoava kirja luonnonystäville, suosittelen.