”Mitä on elämä, kun metsä on kotisi ja yö elinikäinen ystäväsi?” Kimmo Ohtonen löysi jo pienenä metsästä turvan ja pakopaikan, kun piiloutui yön pimeydessä tuuhean kuusen oksien alle pakoon isäänsä. Tuolta sammalmättäältä hän heräsi kesken unen ja kohtasi ensimmäistä kertaa karhun, joka tassutteli ihan hänen lähellään. Ohtonen ei osannut pelätä karhua, oikeastaan se tuntui vähemmän pelottavalta kuin väkivaltainen ja arvaamaton isä. Tästä taianomaisesta kohtaamisesta lähtien hän on kunnioittanut ja ihaillut karhuja – ja salaillut isänsä raivokohtauksia ja lyöntejä. Nyt aikuisena Ohtonen palasi metsään, eli karhujen kanssa vain pieni koppi suojanaan ja päätti kertoa kirjassaan totuuden lapsuuden perheestään. Lopputuloksena syntyi satumaisen kaunis kirja mesikämmenistä ja metsän muista asukeista.
Ohtonen kuvasi karhuja kirjaansa varten Kainuun korpimetsissä pienen kuvauskopin suojasta. Hän vietti metsän hämärässä lukemattomia tunteja, kyyhötti muutaman neliön kopissa ja odotti, sillä karhut liikkuvat öisin, enimmäkseen äänettömästi. Ohtosen mukaan nallukat kyllä haistavat ja kuulevat kopissa liikehtivän kuvaajan, mutta niin kauan kun kuvaaja pysyy kopissa, ei ole mitään pelättävää. Eikä välttämättä muutoinkaan, sillä karhu väistää ihmistä aina kun mahdollista.
Sisällöllisesti kirja tarjoaa kaksi vaihtoehtoa: sitä voi joko vain selata ja nauttia Ohtosen toinen toistaan upeammista luontokuvista tai sitä voi lukea tarinana. Tarinassa vuorottelevat Ohtosen lapsuus ja nykyisyys kuvauskopissa otsojen ympäröimänä. Eniten nautin tarkoista, värikkäistä ja vaikuttavista valokuvista. Karhu on myyttinen otus, harva on sen kohdannut, mutta Ohtosen kuvista sen näkee hämmästyttävän läheltä. Lisäksi metsän ja sen äänien, tuoksujen ja eläimien sanallinen kuvaus on kaunista luettavaa. Lumoava kirja luonnonystäville, suosittelen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti