keskiviikko 28. elokuuta 2013

Sanna Suutari: Maailman lyhyin matka

Maailman lyhyin matka on todella mielenkiintoinen kirja. Sanna kertoo kirjassa omasta etsinnästään ja heräämisestään, itseyden kadottamisesta. Normaalipäivätajunnasta katsoen (tai unesta, niin kuin Sanna sitä kuvaa)  Sannalla on jokin mielenterveyden häiriötila, jossa hän kadottaa itsensä kokonaan, ja lopulta seuraa vierestä ”kuorensa” liikkeitä maailmassa. Kuitenkaan kyseessä ei ehkä olekaan mikään häiriö, päinvastoin Sanna ja jotkut muut edelläkävijät ovat jo heränneet unestaan, ja me muut vielä tarvomme oman itsemme liekanarussa ja kehittelemme draamaa arkipäivään.

Kirja herättää runsaasti ajatuksia. Mikä on tämän elämäksi kutsutun harhatusoperaation tarkoitus Rakkauden näkökulmasta? Vai leikimmekö vain piiloleikkejä itsemme kanssa? Onko hyväksi herätä ja samalla kadottaa ”itsensä”, vai onko maailman tarkoituskin huvittaa meitä näyttämöleikeillä? Sanna yrittää vastata moniin kysymyksiin, mutta paljon paljon jää avoimeksikin. Ehkäpä ymmärrämme kaikki sitten, kun kaikki valaistuvat.

Kirjassa kuvataan Sannan matkoja maailmalla ja lopullista heräämisprosessia Australiassa. Kirjan voi lukea mielensä mukaan satuna, hassahtaneen ihmisen kertomuksena, tai totuudellisena kuvauksena valaistumisesta. Sanna ei varmaankaan piittaa miten ihmiset kirjaa lukevat, sillä ”Sannaa ei enää ole”, on vain loputon Rakkaus.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentyttö avaa Enni Mustosen eli Kirsti Mannisen uuden sarjan "Syrjästäkatsojan tarinoita". Paimentyttö kertoo päähenkilö Idan lapsuuden tarinan. Ida on muuttanut äitinsä kanssa Pohjanmaalta ruotsinkieliseen ympäristöön, ja jää pian kirjan alussa täysorvoksi. Tarina kuvaa kiinnostavasti orpotytön asemaa ja mahdollisuuksia 1800-luvun Suomessa. Kovasti pidin myös muusta ajankuvasta, ja Topeliuksen perhe on tietysti kiinnostava. Lisääkin olisi voinut kertoa Topeliuksen perheestä, nyt ainakin minulla menivät vähän tyttäret ja tädit ja palvelijatkin välillä sekaisin.

Se mistä en kirjassa pitänyt, on liiallinen ruotsin viljely. Enni Mustosen kirjoissa on totuttu näkemään aina tyylikeinona myös vieraita kieliä, mutta tässä mennään jo kyllä aivan överiksi. Kirjassa on varmaan satoja ruotsinkielisiä repliikkejä. Ruotsia ymmärtävälle lukeminen on rasittavaa, kun kaikki toistetaan seuraavassa lauseessa hiukan omin sanoin suomeksi. Ja ruotsia hiukan huonommin osaava taas menettää monet pikkuvivahteet. En pidä onnistuneena ratkaisuna lukijan kannalta.

Kirsti Mustosen tyyli näyttää muuttuvan iän myötä hyvin samaan tapaan kuin Kaari Utrionkin. Molempien tekstiin on tullut lisää ilmavuutta, mutta myös töksähtelevää sävyä ja liiankin paljon lukijan omaan hokseliaisuuteen luottamista. Tavallaan tykkään enemmän, kun asiat kerrotaan lukijalle loppuun saakka, sehän se on tarinan kertojan tehtävä.

perjantai 16. elokuuta 2013

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Hannele Mikaela Taivassalon Nälkä on uudenlainen vampyyritarina. Päähenkilö on Jorunn Omakosto, ikuisesti elävä ja kostoa etsivä vampyyri. Jorunn on ollut 1700-luvulla ompelijatar, joka rakastui onnettomasti aatelismieheen von B:hen. Von B:n osallistuttua kuningasta vastaan suunnattuun kapinaan teki hän seuraamuksia paetessaan lupauksen, jonka johdosta Jorunn elää nyt elävän kuolleen, vampyyrin elämää.

Nykypäivän tapahtumat sijoittuvat talviseen ja kylmään Helsinkiin, jossa Jorunn elää hiljaista, tapahtumaköyhää elämäänsä. Hän väistelee kohtaamisia ihmisten kanssa kunnes on aika hankkia ravintoa. Nykyajan lisäksi kirjassa kuljetaan eri vuosisadoilla ja eri puolilla Eurooppaa. Taivassalo kuvaa hienosti näitä paikkoja.


Tapahtumiltaan kirja on varsin pienieleinen. Sen voima on runollisessa kerronnassa ja maalailevassa kuvailussa. Aivan koko kirjan ajan tämä ei kuitenkaan kantanut. Mielenkiintoinen lukukokemus kirja siitä huolimatta oli.

maanantai 5. elokuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on itsenäinen jatko-osa Mielensäpahoittajan tarinaan. Nyt isäntä on nälässä, kun emäntä on joutunut Kuusikodin vuodeosastolle ja ruokahuolto jumittaa. Ensi alkuun isäntä päättää vain olla syömättä, mutta pahoittaa sitten kuitenkin mielensä nälästä ja päättää ryhtyä opettelemaan ruuanlaittoa.

Tuomas Kyrö maalaa taas hienosti ja hauskasti kuvaa kahdeksankymppisestä Mielensäpahoittajasta, joka ei usko nykyajan kotkotuksiin. Edes kirjastosta ei meinaa oikeanlaista ruokaopusta löytyä: ”Pitäisi tehdä itse ruokakirja. Helppoja kotiruokia kahdeksankymmenvuotiaalle, yksinasuvalle, perunaan uskovalle miehelle. Kyllä haluan entistä enkä etnistä.”

Kirja on hauska ja kuitenkin ajatuksia herättävä. Juuri noin moni ikäihminen varmasti miettii, ja juuri näin nyky-yhteiskunta heitä kohtelee. Oivalluksia ja huumoria samassa paketissa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.