Ljudmila Ulitskaja on alkuperäiseltä ammatiltaan geenitutkija ja perinnöllisyystieteilijä, mikä näkyy hänen kirjoissaan. Medeia ja hänen lapsensa onkin sukuromaani, jossa käydään melkein jokaisen henkilön elämäntarina lävitse. Henkilöitä on paljon ja lukijan saattaa olla vaikea pysyä mukana siinä, kuka on kuka. Onneksi kirjan lopussa on kaavio keskushenkilö Medeia Mendezin sukupuusta, joka auttaa koko sukutarinan ja henkilöiden välisten suhteiden hahmottamisessa.
Koko romaanin keskushenkilönä on Medeia Mendez, omaa sukua Sinopli, vanha kreikkalaisnainen, joka on asunut koko ikänsä Krimin vuoristossa. Medeia tuntee vuoret ja kivikkoiset rannat kuin omat taskunsa, ympäröivä luonto on ollut hänelle aina avokätinen antimiaan tarjoten. Hän tuntee myös sukulaisensa, joita tarkkailee aina kesäisin, kun nämä saapuvat vierailulle. Medeialta ei jää huomaamatta mikään, hän on luonteeltaan hiljainen sivustaseuraaja. Medeian matriarkaalisesta äitihahmosta huokuu ihana iäkkään naisen viisaus ja hyväksyvä rakkaus. Hyväksyntä ja anteeksianto ovatkin tämän romaanin keskeisiä teemoja.
Medeia ja hänen lapsensa on hyvin monitahoinen romaani, sillä se sisältää monenlaisia teemoja, joiden ympärille tarinat rakentuvat ja juoni kietoutuu. Kirjaa voi lukea suvun jatkumisen ja sukulaisuuden näkökulmasta, rakkaussuhteiden tai mytologian näkökulmasta. Ulitskajalla toistuva teema on myös toiseus ja toisien näkyväksi kirjoittaminen: hänen teoksissaan on aina vähemmistöjä ja yhteiskunnan hyljeksittyjä edustavia hahmoja, kuten kehitysvammaisia ja juutalaisia.
Vuonna 1996 alun perin julkaistu romaani avaa lukijalleen Neuvostoliiton historiaa ja erityisesti Stalinin aikaa vainoineen pienen ihmisen näkökulmasta. Pidän paljon tästä kirjasta, jonka kerronta perustuu vahvoille naishahmoille ja erilaisille elämänkohtaloille. Pidän myös Ulitskajan rauhallisesta ja kuvailevasta kerronnasta, Arja Pikkupeuran loistavaa suomennosta unohtamatta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti