En ole lukenut Elizabeth Stroutin edellistä suomennettua kirjaa, Olive Kitteridgeä, mutta katsoin siitä tehdyn minisarjan. Stroutin tapa kertoa asioita ja hakea aiheensa perheestä ja perheen sisäisistä suhteista on molemmissa samankaltainen.
Nimeni on Lucy Barton kertoo äidin ja tyttären suhteesta surullisen tarinan. Lucy ei ole tavannut äitiään vuosiin, kunnes äiti tulee viikoksi sairaalaan tapaamaan Lucya. Äiti ja tytär muistelevat menneitä, mutta on kipeitä asioita, joista ei voi puhua. Lucyn perhe on ollut todella köyhä ja olot kurjat. Kuin ihmeen kaupalla Lucy onnistuu pääsemään pois, opiskelemaan yliopistossa ja jättämään vanhan elämän taakseen.
Lucyn oma perhe on toisenlainen, hänen suhteensa omiin lapsiin lämmin. Kuin sivulauseissa Lucy kertoo avioerostaan ja uudesta liitostaan. Lucylle tärkeä hahmo kirjassa on Lucya hoitava lääkäri, joka paneutuu työhönsä ja huomioi potilaitaan myös vapaa-ajallaan.
Pieni, surumielinen tarina ihmisistä, jotka eivät osaa elää toistensa kanssa. Vielä surullisemmaksi tarinan tekee se, että kyse on lapsista ja heidän vanhemmistaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti