Venäläisen Mihail Šiškinin kirja on hämmentävä lukukokemus.
Kirja koostuu nuorten rakastavaisten, Aleksandran ja Vladimirin
kirjeenvaihdosta. Nuoret ovat vasta tavanneet ja rakastuneet, viettäneet
mukavia päiviä yhdessä mökillä, kun Vladimir joutuu armeijaan. Tähän asti kaikki on selvää, rakkauskirjeet
liikkuvat postin mukana neuvostoarmeijasta kotiin ja takaisin.
Pian posti tuo Vladimirin omaisille tiedon pojan kuolemasta.
Tämä ei kuitenkaan lopeta kirjeenvaihtoa. Ensin lukija kuvittelee – ainakin
minä kuvittelin – että postinkulun hitauden vuoksi kirjeet liikkuvat vielä,
vaikka niiden lähettäjä onkin kuollut. Mutta ei asiaan mitään näin
järkiperäistä selitystä saada. Sen sijaan lukija tajuaa, ettei Vladimir
suinkaan ole neuvostoarmeijassa vaan jossain aivan muilla sotatantereilla. Hän
on kirjurina 1900-luvun alun Kiinan boksarikapinassa. Ja kirjeet jatkavat
kulkuaan ajassa ja paikassa.
Vladimirin kirjeissä kuvastuu sodan mielettömyys ja raakuus.
Ne ovat hyvin yksityiskohtaisia kuvauksia julmuuksista, joita sodassa joudutaan
kärsimään. Aleksandra puolestaan raportoi lääketieteen opinnoistaan, äitinsä
sairastumisesta, keskenmenostaan ja ihmissuhteistaan.
Šiškin näyttää hienosti, kuinka universaalia ja ajasta ja
paikasta riippumatonta monet asiat ihmiselämässä ovat. Kirjeistä ei itse
asiassa edes muodostu kirjeenvaihtoon normaalisti kuuluvaa vuoropuhelua, vaan
koko kirja on ikään kuin kaksi erillistä tarinaa, jotka vain kerrotaan kirjeen
muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti