Heidi Jaatinen on kirjoittanut synkän tarinan suomalaisesta
perheestä. Vai pitäisikö sanoa dokumentoinut, osa materiaalista nimittäin pohjautuu todellisten henkilöiden kokemuksiin.
Kirjassa kuvataan kolmen sukupolven naisten ja lasten
elämää. Jokaisen päähenkilön, Armin, Sistinjan ja Hertan, elämä alkaa alun perinkin
huonoissa merkeissä. Armi saa tiukan uskonnollisen kasvatuksen ja päätyy
tekemään lapsia useiden eri miesten kanssa. Kovin tarkkaan Armin elämää ei
kuvata - Sistinja ei oikein koskaan pääse perille siitä, millaista hänen
äitinsä elämä oli. Sistinja kasvaa tätinsä perheessä ja ajautuu suhteeseen ja
avioliittoon alkoholisoituvan ja humalassa väkivaltaisen Aken kanssa. Hertta
kasvaa tässä perheessä tuntosarvet herkkänä, kuulostellen jatkuvasti, millainen
päivä tai yö on tulossa, kun myös Sistinja juo ja käyttää lääkkeitä. Sistinja
ei osaa rakastaa lastaan, saati pitää edes lapsen perustarpeista huolta.
Kirjan eri jaksoissa kertoja vaihtuu Sistinjasta Herttaan ja
takaisin. Molempien elämä on aika epätoivoista pyristelyä päivästä toiseen.
Apua he eivät saa oikein keneltäkään. Sosiaalitoimiston väki kuvataan aivan
avuttomaksi ja epäpäteväksi. Lopuksi kuitenkin molemmille aukeaa mahdollisuus
parempaan. Kiitos kirjailijalle realistisen toiveikkaasta loppuratkaisusta,
muuten kirja olisi kyllä ollut mahdottoman synkkää luettavaa, ilman mitään
toivoa paremmasta.
Kirjassa on 490 sivua. Vaikka luin mielenkiinnolla jokaisen
sivun, tiivistämisen varaa olisi varmasti ollut. Varsinkin viimeinen lyhyt
jakso, jossa siirryttiin ajassa taaksepäin Armin nuoruuteen, tuntui turhalta ja
irralliselta. Kirja oli Finlandia-ehdokkaana tänä vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti