Carl-Johan Vallgren: Tarina merkillisestä rakkaudesta

Ruotsalaisesta Carl-Johan Vallgrenista kohistaan hänen kirjoittamansa dekkarin, Varjopojan, takia. Luin Varjopojan ensin ja ajattelin sitten katsoa, osaako Vallgren kirjoittaa muunkin tyylisiä kirjoja. Varjopoikahan syntyi kirjailijan sanojen mukaan halusta kokeilla, miltä rikostarinan kirjoittaminen tuntuisi.

Tarina merkillisestä rakkaudesta on ilmestynyt jo 2002, suomennos 2003. Kirjasta Vallgren sai August-palkinnon, Ruotsin Finlandian. Tarina on nimensä mukaan kummallinen: Vuonna 1813 saksalaisessa ilotalossa syntyy samana yönä 2 lasta, tyttö ja poika. Lapsista tulee erottamattomat ja heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa. Erikoista on, että poika, Hercule nimeltään, on pahasti vammainen ja lisäksi kuuro-mykkä – hän kommunikoi ainoastaan ajatuksin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat ”samalla aaltopituudella”. Vanhoilla päivillään Hercule opettelee viittomakielen ja kirjoittaa siitä jopa opaskirjankin.

Kirjaan mahtuu monenlaista. Toisaalta juoni on kuin jännitysromaanissa: Hercule ja Henrietta kadottavat toisensa noin 10-vuotiaina ja siitä lähtien Hercule etsii Henriettaa ympäri Eurooppaa. Jesuiittamunkit juonittelevat, jahtaavat Herculea ja yrittävät tuhota tuon ”paholaisen epäsikiön”. Hercule selviytyy kuin ihmeen kaupalla vaaratilanteista. Hercule ja Henrietta löytävät toisensa, mutta yhteistä elämää heille ei ole luvassa.

Kirjassa kerrotaan tuon ajan luostariyhteisöistä, jesuiittamunkeista, ilotaloista, teollistumisesta, köyhien vaivaistaloista, vammaisten kohtaloista esim. kiertävien sirkusten vetonauloina jne. Kirjan loppuosassa kerrotaan viittomakielen kehittymisestä ja kouluista kuuro-mykille.

Kirjaa luki kuin jännitystarinaa, Vallgren kuljettaa tarinaa taitavasti ja kertoo samalla aikakauteen liittyvistä historiallisista ilmiöistä mielenkiintoisesti. Kenties kirjan lopussa Herculen viimeisten vuosien kuvaus alkoi jo olla vähän liikaa, mutta hänen elämäntarinansa kerrottiin johdonmukaisesti loppuun saakka.